perjantai 30. joulukuuta 2016

Hiljaiseloa...

Moikka pitkästä aikaa!
Täällä tassuttelee 11 kuukautinen neiti. Aika on todella vilahtanut.
Tammikuussa juhlimme jo sitten yksivuotiasta Dominoa. Dominoon kovasti kiintyneet sukulaislapset miettivät Dominon synttäreitä; kai sellaiset sitten järjestetään:)

Domino on viime aikoina kiertänyt mieheni yhä tiukemmin pikkutassunsa ympärille.
Kun meille suunniteltiin pentua, oli hän se, joka hyvin tiukasti rajasi niitä tekemisiä, joita pennun sitten annetaan tehdä. Ylläolevassa kuvassa Domino etsii aktivointipelistään lihapullan palasia, koska on ollut syömättä uusia nappuloita, joihin siirryimme. On kai sanomattakin selvää, kuka tämän tilanteen mahdollisti.
Meillä on ihana utelias, kaikesta suuresti kiinnostunut chowi.
Hän on vahvasti sitä mieltä, että hänen kuuluu olla kaikessa mukana; että kaikissa tekemisissämme on paikka hänen läsnäololleen.
Usein hän on siis tiellä.

Kirjoitin otsikoksi hiljaiseloa, ja nyt huomaan, että sormet alkavat näpytellä jotain ihan muuta, kuin mitä olin ajatellut kirjoittaa.
Blogi on joulun ajan pölyyntynyt. Pölyjen siivoamisen aika ei ole vielä nytkään, vaikka tässä istuminen ja teille kirjoittaminen tuntuu vallan mahtavalta.
Työssäoppimisen viimeisenä päivänä sain kuumeen.

Pienessä kuumeessa äiti-ihminen käy lasten vanhempainvarteissa ja terveystarkastuksissa, yliopiston viimeisessä pienryhmässä ja työssäoppimisjakson arviointikeskustelussa. Äiti-ihmiset tietävät, että tämä on ihan sitä normiarkea. NoBigDeal.
Huomaa sitten lopulta olevansa lääkärissä ja sairastavansa keuhkokuumetta.
Vaikka keuhkokuumeen läpikäyneet painokkaasti kehottavat lepäämään ja unohtamaan kaiken, äiti-ihminen sängyn pohjaltakin vielä viestittelee Ukrainaan ja etsii Dominolle pikkusiskoa. Ajattelee, että kyllä tämä tästä.
Kuluu viisi viikkoa.
Täytettyään astianpesukoneen äiti-ihminen istahtaa alas ja kerää voimia.
Nappaa kannettavan ja näpyttelee blogiin viestin kaikille niille, jotka ovat miettineet, miten Dominon ensimmäinen joulu meni.


 Hienosti meni; kuusi on pystyssä ja vatsa täynnä herkkuja!
Voikaa hyvin.


 



 


lauantai 3. joulukuuta 2016

Laskeuduttiin joulukuuhun...

Joulukuun alkupäiviä vietellään ja on ihanaa, kun maa on valkoinen. Meidän leveysasteilla myös hieman outoa; olemme saaneet lunta menneinä vuosina useasti vasta juuri jouluaattona!
Kyllä meille merkittävä seikka joulun odotuksessa on juurikin tuo lumivaippa.  
Domino on nauttinut lumesta; juossut ja peuhannut aina, kun me hänen kanssaan olemme pihalla. Alun perin ajatus oli, että aitaamme hänelle mahdollisimman suuren alueen, jotta saa viettää aikaansa ulkona; viileämmässä.
Nyt on kymmenen kuukautta neidillä ikää ja me käymme täällä kehityskeskusteluja siitä, miten pihalla käyttäydytään. Domino on alkanut haukkua.
Nappasin eilen muutaman kuvan ikkunasta.  
 Eli koitamme hillitä haukkumista nyt ensin näin... Raudoitusverkon peitteeksi nappasin valkoiset fleecepeitot. Tunnistatkin varmaan tuon masentuneen fiiliksen; ei hyvä.
Ei haukkuminen mihinkään hävinnyt, vaikka suora näkymä tielle hävisi.
Muistin sitten, että koiraharrastajan kanssa oli puhetta siitä, että pihalla olisi jotain niin maukasta, ettei sen luota malttaisi lähteä haukkumaan. Kipaisin Faunattareen ja palasin herkkupussi kainalossa. Taas sain arvokasta vertaistukea; sinne mennessä olin ihan plääh, ei tästä mitään tule. Palatessa  mulla oli hyvät suunnitelmat tehtynä. Mahtavaa, kun siellä kehtaa myöntää tietämättömyytensä, keskeneräisyytensä ja saa hyviä neuvoja ja vinkkejä.

Peitto + herkku = hyvä juttu hetken aikaa :)
Mutta ei se vahtivietti mihinkään häviä, kun se luontaista on...
Nyt ollaan taas suuren kysymyksen äärellä. Mitä tehdään seuraavaksi? On tämä elämä Dominon kanssa opettanut pohtimaan. Miettimään asioita puolelta ja toiselta. Yrityksien kautta on päästy monessa asiassa hyvään lopputulokseen. Joku ratkaisu meidän tähänkin täytyy löytää.
Tässä vuoden aikana on löytynyt paljon ratkaisuja.
Ratkaisuna voi pitää perjantaitakin, kun läpäisin ensimmäisen työssäoppimisjaksoni arviointikeskustelussa. Suurin tavoitteenihan tuossa työssäoppimisjaksossa oli se, että varmistuu, että koulutyö on sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä ja että minusta siihen on. Valtakunnallinen opetussuunnitelma listasi jaksolle jos jonkinlaisia tavoitteita. Pähkäilin niitä aikani ja lopulta tuhahdin, että kyllä edellä mainittu varmuus saa luvan riittää.
Koulussa vietetyt viisi viikkoa olivat kyllä mainiot. Joka aamu lähdin kuin suureen seikkailuun; jokainen iltapäivä palasin kuin suuresta seikkailusta; kaikkeni antaneena; lopen uupuneena. Ja onnellisena.
Mahtava on se fiilis, kun tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Jotain, millä on arvoa ja tarkoitus. Olen kyllä onnellinen, että vielä tällä iällä uskalsin riuhtaista itseni irti ja lähteä tavoittelemaan sitä, mitä halajan.
Eikä ne riuhtaisut tähän lopu!
Toivottavasti jo pian pääsen kertomaan teille uusista tuulista, joita meillä on suunnitelmissa.
Sitä ennen vietetään kuitenkin ensin ihana joulunodotuksen aika.
Voi hyvin.



tiistai 29. marraskuuta 2016

Sananselityspeliä ja muuta mukavaa piilo-opettavaa...

Numero-tehtävä oli toiminnallista matikkaa, toiseksi tehtäväksi valitsin enemmän äikkää.
Käytimme perinteisiä Junior-Alias kortteja. Olin valinnut korteista talveen ja jouluun sopivia aiheita. Kun viidessä viikossa oppii tuntemaan lapsia yksilöinä, osaa asettaa heille yksilöllisiä haasteita. Valitsin siis itse sen kortin, jonka lapsi sai luokalle selittää.
 Esitin itse ensimmäisen arvoituksen, jonka vastaus oli tonttu. Kerroin vuolaasti, kuinka kortissani oli paljon punaista ja kuinka olimme tästä henkilöstä jutelleet menneinä viikkoina paljon. Hiippailin luokan etuosassa esittäen kuinka tonttu liikkuu.  Äkkiä lapset keksivätkin, mikä vastaus oli.
Oikein harmittaa, kuinka Alias jää kaappiin pölyyntymään; se on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella hyvä peli.
Seuraava tehtävä oli tunteellinen luokkakuva.
Lapset tiesivät, mikä luokkakuva on ja muistivat olleensa luokkakuvassa. Aloin kertoa mahdollisimman salaperäisesti, kuinka valokuvaaja pyytää kaikkia hymyilemään ja naps! kamera välähtää; PostiPate tuo kuvan kotiin ja kirjekuorta avatessa sitten huomaa, että siinä kuvassa joku.......
Ensimmäinen käsi nousi; " on tehny jollekki pupunkorvat!"
"Tai joku irvistää!"
Juurikin näin!
Hyvin lapset keksivät, mitä hain takaa.
Koululle oli juuri tullut opetuskäyttöön tabletteja; nappasin lapsista sillä tunteellisia luokkakuvia.
Otimme ensin iloisen kuvan. Sitten surullisen, vihaisen, pellemäisen, väsyneen, yllättyneen, hirviömäisen.
Lapset saivat itse keksiä millaisia kuvia halusivat. Yhdessä kuvassa eturivi nosti jalat ylös, takarivi kädet. Viimeinen kuva otettiin selkä kuvaajaan päin.
Siirtelin kuvat pilveen ja katselimme niitä myöhemmin näytöltä lasten kanssa. Hienosti tunnistimme kuvista erilaisia tunteita.
Mietin, että seuraavalle top-jaksolle voisin varata tähän kuvaan muutamia juttuja rekvisiitaksi; hatun, viikset, ym. Voisi ottaa sitten kuvia joissa olisi jokin lasten keksimä teema.
Lumiukkopeli on mukava peli kaikenikäisille. Pelissä on kaksi noppaa, joita heitetään. Paperille saa piirtää noppien osoittaman summan osoittaman seikan. Esimerkiksi summalla 10 saa piirtää harjan. Ekalla luokalla noppien silmälukujen yhteenlasku on tässä jo opettava juttu. Toinen on se, että tehdään yhteistyötä. Jos ensimmäinen piirtää harjan, tulee toisten osata hahmottaa, mihin kohtaan seuraavat lumiukon osat piirretään. Lumipalloja ja tähtiä voi piirtää monia; silmiä piirretään vain 2, ja sen jälkeen vuoro siirtyy.
Itsenäisyyspäiväksi olin suunnitellut vielä Suomen lipun väreillä viirinauhan, mutta meiltä ehti aika loppua. Lisäksi ajattelin PikkuMyyn laulamaa Talvi tullut on-laulua, mutta sekin jäi nyt sitten odottamaan seuraavaa työssäoppimisjaksoa.
Nyt kulutan oman koulun penkkiä loppuvuoden ja ensi vuoden puolella pääsen taas oppimaan pienten kouluelämään.
Mukavaa joulunodotusta teille kaikille!




perjantai 25. marraskuuta 2016

Mikä numero minä olen?

Eilen oli tämän työssäoppimisjakson viimeinen päivä.
Haikein mielin heitimme ekaluokkalaisten kanssa moikat.
Viidessä viikossa heihin ehti kiintyä suunnattomasti.
Oma ope oli sairaana, joten vedimme ohjaajan kanssa luokalle pari tuntia.
Koko torstai-ilta siinä meni pinterestiä ja YouTubea selatessa, kun mietin, mitä kivaa, mutta toisaalta myös piilo-opettavaista voitaisiin tehdä.  
Laitoin taululle tehtävät väärinpäin ja yksitellen käänsimme aina uuden tehtävän esiin.
Aloitimme "Mikä numero minä olen"-tehtävällä.
Kotoa nappasin keksilaatikon, josta leikkasin toisen ison sivun pois. Tein sinne sopivat numerolaput 1-10.
Vuorotellen lapset pääsivät luokan eteen pitämään laatikkoa ja siellä olevaa numeroa edessään.  Tehtävä eteni niin, että lapsi sai kysyä luokkatovereiltaan, numeroon liittyviä kysymyksiä. "Olenko minä suurempi kuin viisi?" "Olenko minä pienempi kuin kahdeksan?" "Olenko minä seitsemän?" Lapsi sai itse antaa viittaavalle luokkatoverilleen vastausvuoron (tämä oli merkittävä tehtävä).
Aikuiselle tämä on simppeli juttu, mutta ekalla, jossa lukujonoa on käyty yhdeksään asti, tehtävä on haasteellinen.
Vaikka lapset tiesivät, että numeroita on 1-10, saattoi silti tulla kysymys: "Olenko minä suurempi kuin 10?". Nyt pitää muistaa, että tässä ei ole kysymys siitä, että lapsi olisi tyhmä.
Näiden viiden viikon aikana olen oivaltanut lukemattomia kertoja sen, miten aika kultaa muistoja! Ja miten itsestäänselvyytenä pidämme osaamiamme asioita. Jotenkin muistamme hyvin niitä juttuja, kun olemme oppineet jotakin konkreettista, kuten esimerkiksi polkupyörällä ajamista, luistelua tai puukolla vuolemista, mutta juuri nuo, että kahdeksan on suurempi kuin seitsemän tai kaikki numerot ennen sitä, jää helposti unholaan.
Minä olen kolmen suht nuoren lapsen äiti, enkä heidän ensimmäisen kouluvuotensa aikana ole alkuunkaan ymmärtänyt mitä suunnatonta myllerrystä he oppiessaan käyvät läpi. Kyllä minä muistan, kuinka matikanläksyjen kanssa joskus keittiön pöydän ääressä pähkäiltiin.
Minä hain kaapista Partyliten kakkukynttilälaatikot ja levitin erivärisiä kynttilöitä pöydälle. Taisi meillä olla muitakin apuvälineitä, mutta nuo kynttilät on jääneet mieleeni parhaiten.
Harmittaa, etten silloin tajunnut omille lapsilleni tehdä helminauhaa, jossa olisi ollut 10 helmeä; viisi kumpaakin väriä. 
Tiedätkö, kuinka siinä varmaan olisi käynyt?
Tänään olisimme tehneet helminauhan niin, että lapseni olisi saanut valita viisi yhdenväristä helmeä ja viisi toisenväristä helmeä. Ne olisi väreittäin laitettu helminauhaan. Todettu, että viisi tämänväristä ja viisi tämänväristä ja että yhteensä näitä helmiä on kymmenen tässä nauhassa.
Seuraavana päivänä lapseni olisi ottanut helminauhan esiin. Laskenut yhdenväriset helmet, toisenväriset helmet ja laskenut paljonko niitä on yhteensä. Niin, sinä ajattelet, että juurihan sä eilen laskit, että niitä on viis ja viis ja yhteensä tietty 10!
Mutta tässä on se juju, kun lapsella se ei menekään näin.
Minun lapseni olisi myös saattanut laskea että helmiä on 5 ja 5 ja sitten hän olisi laskenut sormillaan, että paljonko niitä on yhteensä. Ja sinä ajattelet, että laske ne helmet! Ehkä jo tulisi joku vahvikesanakin mukaan :) vai mitä? Minä ainakin muistan, että kyllä joskus kärsivällisyyttä olisi saanut olla enemmän. Nyt en edes halua aloittaa vuodatusta siitä, kuinka neidin kanssa juuri pähkäilemme pinta-aloja ja piirejä tai poitsun kanssa toisen asteen yhtälöitä, mainitsempahan vain, että muistan sitten itsekin vanhana mummona, kun näitä postauksia kiikkustuolissa ajankulukseni lueskelen.
Kun oppiminen tapahtuu niin, että sen huomaa ulospäin; käytöksessä tai kädentaidoissa, on sen kehitystä helppo seurata ja kiittää edistyksestä sekä onnistumisesta. Hurjasti kehitystä tapahtuu korvien välissä koko ajan niin, että sitä ei ainakaan ulkopuolinen pysty huomaamaan. Vauhti; se on jokaisella oppimisessa yksilöllinen. Ja jokaisen vauhti oppimisessa on just hyvä, koska jokaisella vauhdilla pääsee maaliin. Tämäkin on yks juttu, jota olen viisi viikkoa jankuttanut.
Ai, miten nämä jutut nyt sitten sopii pentublogiin?
No, esimerkiksi siten, että chowin kans ei kandee mennä pentukurssille 4 kuukauden iässä sillä ajatuksella, että pentu oppis; sä itse opit ja se on kyllä hyvä, koska sitten kun se pentu on abauttiarallaa kymmenen kuukauden, niin voit sitten opettaa ne samat jutut sille kotona. Chowin vauhti on ihan oma yksilöllinen ja hyvä niin. Silläkin vauhdilla päästään hienosti perille!  


Sirkustelua työssäoppimassa..

Terkkuja koulusta!
Meillä kävi koululla toissa viikolla esiintymässä mahtava Lumo Company, joka esitti koulumaailmaan sijoittuvan tarinan kaveruudesta ja kiusaamisesta.
Oppilaat olivat todella innoissaan esityksestä!
Näimme huikeita akrobaattisia taidonnäytteitä sekä hyppynaru ja vanne- ja pallotemppuja.
Oli ihana seurata, miten oppilaat omatoimisesti alkoivat huiman tempun päätteeksi kesken esityksen taputtaa ja hurrata esiintyjille!
Esityksen jälkeen palasimme omaan luokkaamme ja päätimme askarrella huimia temppuja. 
 Olin varannut pillejä, joista teimme trapetsin.
 Trapetsitaiteilija tehtiin kopiopaperista, jotta sitä olisi helppo puhaltamalla liikutella.
Reippaimmat lapset ehtivät tehdä parikin taiteilijaa; joku muisti, että sirkuksessa nuo roikkuvat jopa toistensa jaloissa!
Valmiit taiteilijat ovat väsymättömiä; roikkuvat katon rajassa muistona kivasta päivästä.
Oman mallini tein tyttären TopModel-kirjasta napatusta mallista.
Ekaluokkalaisille ihmisen hahmottelu A4:sen kokoiseksi ei ollutkaan ihan simppeli juttu.
Jos teettäisin askartelun uudelleen, tulostaisin halukkaille valmiita hahmoja, jotka voisi sitten värittää haluamallaan tavalla. Eskarissa ja ensimmäisellä luokalla saisi mielestäni lapsella olla joka päivä myös joku pieni saksityö.
Eipä sitäkään aikuinen tule ajatelleeksi; saksilla ei opita leikkaamaan kauniisti ihan tuosta vaan.
Ja solmut; ne ovat vaikeita myös. Työssäoppimiseni aikana olen tehnyt solmuja enemmän kuin moneen vuoteen.
Sirkustyöhön sisältyi monta oivallusta; minä osaan paljon sellaista, mitä pidän itsestäänselvyytenä.
Mukavaa viikonloppua sinulle!


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Sunnuntaikävelyllä..

Piipahdimme yhtäkkiä sunnuntaiaamun ratoksi 
läheiselle padolle kävelylle. Käytössä meillä oli taas tuo 15 metrin liina, joka hankittiin alunperin hoito E:n luonnossa lenkittämistä varten. Liina on palvellut todella hyvin. Oli siis hyvä ostos :) 
Domino nautti silminnähden juoksemisesta, lintujen jahtaamisesta ja 
luonnonveden hörppimisestä!
Tässä näkyy sitä meidän maisemaa; aakeeta, laakeeta niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Kotimatkaa ei neiti kauaa pysynyt pystyssä...
päiväunet on nyt paikallaan...
Leppoisaa sunnuntaita sulle!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Uinuvan Blogin yksivuotissynttärit. . .


TassutteleKotiin-blogin ensimmäisestä päivityksestä on kulunut vuoden päivät. 
Mietteitä vuoden 2015 marraskuusta voi vilkaista täällä.
Pihalle katsoessa on ihan yhtä vihreää kuin vuosi sitten. Lumi tuli, oli ja meni.
Meille on vuoden aikana tapahtunut paljon; yksilöinä ja perheenä.
Muistan, kuinka tuolloin vuosi sitten ajattelin, että -sitten-, kun pentu tulee, on kaikki valmista. Talo on lattiasta kattoon putsattu, kaikki on järjestyksessä, ylimääräisestä tavarasta on hankkiuduttu eroon, kalenteri on huolella täytetty ja kaikki on ylipäätään hyvin.
Ajattelin, että -sitten-, kun pentu tulee, lähden liikkeelle ja pudotan painoa.
-Sitten- olen tyytyväinen, enkä marise mistään olemattomasta.
-Sitten- mulla on kaikki, mitä toivoa saattaa.
Pidän aina siitä hyvän huolen; harjaan ja leikkaan kynnet.
En -ikinä- menetä hermojani siihen.
:)
No, hymyilyttää varmaan suakin...
Näinhän me eletään; SITKU-elämää!
Tämän vuoden aikana olen kieltämättä elänyt sitkua.
Mutta olen kyllä ottanut elämää hallintaankin. Meidän koko perhe on.
Pojat ovat yläasteella ja merkittävästi itsenäisempiäkuin vuosi sitten.
Neiti klaaraa hienosti ala-asteikäisen tytön jännittävää elämää. 
Minä ponnistelen työn, ohjaajakoulutuksen ja appron kimpussa.
Parempi puoliskoni suoritti juuri ajokorttiinsa ison E:n ja kääntää elämässään uutta sivua.  Varsinkin tästä olen hyvin onnellinen.
Omaamme erilaiset tempperamenttipiirteet. Näen miten tämä muutos oli kovemman työn takana hänelle kuin omani itselleni.  
Hienoon suuntaan olemme matkalla. Luotto tulevaan on luja.
Aikamme on nyt niin kiireistä, että blogi on jäänyt todella uinumaan prinsessa Ruususen unta. Paljon silti tapahtuu.
Yritän päivittää faceen ja instaan kuulumisia, eikä tämä kiire loputonta ole!
Pian on joulu ja silloin täytyy kyllä löytyä aikaa rauhoittumiseen.
Voikaa hyvin!
Me täällä juodaan Dominon (seuraneitinä)  kanssa aamukahvia ja jatketaan kannettavan näpyttelyä toisella aiheella, joka muuten oikeesti on mielenkiintoinen; koulutusinstituution ristipaineet.






lauantai 22. lokakuuta 2016

Syysloma lopuillaan; koulu ja arki koitaa :)

Syysloma alkaa olla lopuillaan; tänään riuhtaisen vielä puhtaat lakanat sänkyihin ja pyykkikopan tyhjäksi.
Pari maitoa jääkaappiin ja muropurkki täyteen; uusi kouluviikko on sitten hyvä aloittaa.
Syysloma on tehnyt tehtävänsä; me ollaan oltu vaan ja levätty.
Näinä vapaapäivinä, jotka mulla on virallisesti koulusta etäpäiviä, ei ole päässyt koulumaailma unohtumaan.
Sen lisäksi, että Klovni-viestit jylläävät lasten WhatsUpeissa, on omia läksyjäkin tullut silmäiltyä. 
Tässä pieni silmäys siihen, mitä olen tutkiskellut:

..........OPPIMISEN JA KOULUNKÄYNNIN TUKI

Kuten edellä jo mainittiinkin, Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus oppimiseen. Perusopetuslain mukaan jokaisella oppilaalla taas on oikeus saada opetuksen ohella oppilaanohjausta ja riittävää oppimisen ja koulunkäynnin tukea koko peruskoulutuksen ajan. Tukea tulee olla tarjottavissa heti tarpeen ilmetessä joko tilapäisesti tai pitempiaikaisesti, vähän tai laajemmin. Tuki suunnitellaan yhteistyössä opettajien, vanhempien ja oppilaan kanssa. Suunnitelmassa huomioidaan myös mahdolliset muut vaikuttavat yhteistyötahot, esimerkiksi terapeutit. Tuki pyritään tarjoamaan oppijalle omassa koulussa joustavin järjestelyihin.
Syynä oppimisen ja koulunkäynnin tuen tarpeeseen voi olla esimerkiksi: 
  • oppimisvaikeudet lukemisessa, kirjoittamisessa tai matematiikassa,
  • tarkkaavaisuuden tai keskittymisen vaikeudet,
  • aisti- tai liikuntavammat,
  • kielenkehitykseen tai – oppimiseen liittyvät vaikeudet (maahanmuuttajat),
  • kehityksen viivästymä
  • tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmat.
Koska Suomessa lapsen kehitystä seurataan neuvolatoiminnan kautta tiiviisti heti syntymästä lähtien, voidaan viiveet tai poikkeukset kehityksessä ja oppimisessa tunnistaa jo aikaisessa vaiheessa; usein jo ennen lapsen koulutaipaleen alkua. Lapsi voi siis saada tukea jo ennen koulu-uransa aloittamista. Vaikeuksia oppimisessa tai kehityksessä voi toki puhjeta missä tahansa kohdassa koulutaipaletta. Selviö kuitenkin on se, että mitä aikaisemmin vaikeudet huomataan ja mitä ripeimmin niihin tartutaan, sen paremmin vältetään vaikeuksien kasaantuminen. On myös merkittävää, että tieto tukitoimista kulkee seuraavalle tasolle lapsen elämän nivelvaiheissa, jotta tuki on saumatonta.   
Edellä kirjoitetut kappaleet oppimisen ja koulunkäynnin tuesta olivat lain ja suunnitelmien sivuilla elävää idealismia. Arki ja toteutus ovat kuitenkin valitettavasti usein jotain ihan muuta. Tamperelainen opettaja, AnnaMaria Toivonen kirjoittaa blogi -päivityksessään -Kuilun reunalla- seuraavasti: ” En ole huolestunut siitä, että oppilaiden välillä on huomattavia tasoeroja. Olen ainoastaan huolestunut siitä, että meiltä opettajilta viedään resurssit tukea ja auttaa tätä kolmasosaa, joka tarvitsee jo nyt jonkinlaista kielen rikastamisohjelmaa kielitaitonsa kohentamiseen.”  
Maarit Korhonen, kymmeniä vuosia opettaja toiminut hänkin, kirjoittaa näin: ” Välillä tulee rahaa, välillä otetaan pois. Oho, yksi erityisope lisää tänä vuonna ja seuraavana hän onkin jo irtisanottu. 20 iPadia koko koululle yhteisesti ilman nettiä. Mieletön koulutus tuolla ja projekti täällä. Paljon puhetta uudesta Opetussuunnitelmasta. Facebook paukkuu uusia ryhmiä: on yksilöllistä, on rekseille oma, on maahanmuuttajien tukiryhmää. On kovaa kommentointia, kuka on jästipää ja kuka ääliö. Miten sä nyt noin uudistat, meillä uudistetaan näin. Ai sä et uudista ollenkaan! Mutta Liisa Läksy ja Vesa Välitunti jatkavat nenien niistämistä, kyynelten pyyhkimistä, riitojen selvittelyä, vanhempien rauhoittelua, oksennusten korjaamista, lomakkeiden täyttämistä, kokouksissa istumista ja ai niin, opettamista. ”
___________________________________________________
Semmoista....
Miltäs kuulosti?
Nuo blogit, joista nämä lopun lainaukset olivat, ovat  Open huoneessa ja Herää Koulu.
Molemmissa arkikielellä kirjoitettua matskua tämän päivän koulumaailmasta.
Tää lähtis ny laittaan pesukoneen hurisemaan.
Mukavaa tulevaa viikkoa sulle!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Pohdintoja...

Missä minä olin, kun minun lapseni aloittivat koulun?
-En ainakaan asialla!
Pääsin menneellä viikolla tutustumaan Seinäjoella Steinerkouluun.
Voisin niin kuvitella itseni noihin luovuutta ja luonnonläheisyyttä pursuaviin käytäviin ja luokkahuoneisiin. Pois lähtiessä minulla oli rauhallinen ja seesteinen olo. Ihana paikka!
Sitä, miten hyvin lapseni sinne olisivat sopeutuneet, en tiedä. Heidän kohdaltaan se juna meni jo. Ehkäpä itseni voisin vielä joskus löytää noilta Steinerin käytäviltä, kuka tietää.
Voisin löytää itseni myös Luovista; myös siellä saimme käydä tutustumassa. Aivan suurenmoinen paikka; käsillä tekemistä, aikaa, ymmärrystä. Yhä enemmän ja enemmän olen sitä mieltä, että perinteinen tapa; istutaan hiljaa ja opitaan, saisi jo antaa tilaa muunlaisille oppimistavoille.

Mitä minä muistan ulkoa?
Istu isän polvelle, äiti sanoi; älä istu. 
Isä sanoi; istu vaan, näin sitä istutaan.
Tämän muistan peruskoulun aikaisesta uimakoulusta...
Pikkukakkosen posti, postilokero kolme, neljä, seitsemän.
Kolme, kolme satayksi Tampere kymmenen. 
Pikkukakkosen posti.
-Kuka pystyi lukemaan hyräilemättä? :)

Meillä on koulussa ollut puhetta jumppapalloista, jotka ovat joissakin Seinäjoenkin kouluissa käytössä tuolien sijasta.
On meillä kuulunut, että millä siinä opitaan, kun niillä vaan pompitaan...
Minä uskon, että se, joka pomppii jumppapallolla, pomppii myös ihan perinteisellä tuolilla.
Kuka ihme on saanut meihin porattua selkärankaan ajatuksen, että istumalla hiljaa opitaan parhaiten? Ja sitten kun siirrytään ammatilliseen, kaikki ovat totaalisesti sitä mieltä, että käytäntöä! Ihan työharjoittelua vaikka koko ajan! Tekemällä oppii!
Minä en ymmärrä, miksi oppilas oppii ammatillisessa koulutuksessa tekemällä ja peruskoulussa istumalla?
Enkä minä ymmärrä sitäkään, että  kun jokainen suomalainen saa peruskoulussa lukutaidon, niin sitä ei sitten aikuisena käytetä.
Oletteko huomanneet nuo keltaisen lehdistön koulua ja tasa-arvoa koskevat otsikot, joista keskustelupalstat ovat nyt täpötäynnä?
Voi kun edes joku malttaisi lukea asian oikean laidan. 
Tai vaikka ei tutustuisikaan itse asiaan, niin ainakin muistaisi, että otsikot tehdään tarkoituksella niin, että myynti saadaan kasvuun.
Toisinaan tuntuu, että iltapäivälehtien otsikoita pidetään ihan kiveen hakattuna totuutena.

Voi koulumaailma.
Minä en tiedä, mistä itseni lopulta löydän.
Ensi viikolla alkaa työssäoppiminen. Pääsen oppimaan ensimmäiselle luokalle.
Odotan innolla. Jännitänkin.

Tämän otsikon alla oli viime viikolla pohdintaa, joka alkoi samalla lauseella, mutta jatkui eri tavalla. Muistan hämärästi, miten se jatkui, ja mitä Tony Dunderfeltin ( se hiukseton terapeutti Ensitreffit Alttarilla-ohjelmasta ) lainauksia käytin. Siinä päivityksessä oli fontissa kahta eri mustaa ja korjatessani tuota epäkohtaa, koko päivitys hävisi bittiavaruuteen. Tämän päivän pohdinnasta tuli hieman erilainen.
Olisikin mielenkiintoista aloittaa joka kerta samalla lauseella ja katsoa, minne polku johtaa :)
Voikaahan hyvin ja nauttikaa syksystä.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Kiirettä pitää, mutta onneksi syysloma jo häämöttää!

Edellinen päivitys on täällä 11. syyskuuta. 
Eletään tänään syyskuun viimeistä päivää. 

Elämä on.....
Koulunkäynnin ja ap- ja ip-ohjaajan opinnot ovat lähteneet käyntiin mukavasti. Olen ollut kovasti innoissani ja itse asiassa olisin ollut valmis sisäistämään enemmänkin tietoa tai ainakin reippaampaan tahtiin, kuin mitä opetussuunnitelma on antanut. Aikuiskoulutus on kovin keskusteluhenkistä ja.... no, mitäs sitä salaamaan; verkkaista.
Se, että nappasin tähän vielä sivuun avoimen yliopiston kasvatustieteen opinnot, oli paras päätös ikinä! Asiat limittyvät mukavasti toisiinsa ja yliopiston jutut syventävät aikuiskoulutuksessa käytyjä asioita. 
Kun "äiti on päivisin poissa kotoa" -elämää on kestänyt nyt pari kuukautta, on meillä tapahtunut kyllä paljon muutoksia. 
Astianpesukoneen osaa jo täyttää joku muukin kuin minä. Ainakin silloin, kun esimerkiksi kaikki haarukat ovat likaisia. Samoin pesukoneen. 
Ihmeellisesti uusi vessapaperirullakin löytyy wc:n kaapin uumenista ja toisinaan jopa löytää tiensä ihan oikealle paikalle telineeseen, eikä jää pöydän reunalle kiikkumaan. 
Muutamina aamuina olen asetellut tiskipöydälle valmiiksi päivällisen ainekset. Ja olen myös kokenut sen, että kotiintullessani olen haistanyt ihanan jauhelihakeiton tuoksun eteisessä! 
Ihanasti lapset oppivat ratkaisemaan pulmia, kun en ole langan päässä aina vastaamassa; jauhelihakeiton teon tiimellyksessä oli soitettu mummille ja kysytty tiskipöydälle asetetun lihaliemikuution käytöstä. 
Varmaan jo odotattekin uutisia Dominosta. 
Tämän kouluunlähdön neiti on ottanut varsin hyvin siihen nähden, että ei ollut aiemmin juurikaan yksin kotona. Muutamat etäpäivät, jotka olen viettänyt kotosalla, ovat osoittaneet, että hän viettää päivät nukkuen, kuten arvelinkin. 
Se, mikä nyt on ilmentynyt, on iltoihin ajoittuva sellainen...pökkiminen. 
Domino tulee ja ihan oikeasti PÖKKII kuonollaan reiteen tai käteen KOVAA.
Haluaa seuraa ja huomiota. Muistan, että Dominon veli Paavo on tehnyt tätä. Siihen aikaan me olimme Dominon kanssa kokopäiväisesti, eikä sellaista ollut meillä. 
Domino ei myöskään vietä enää kaikkia iltoja pihalla aitauksessaan. Hän viihtyy kanssamme sisällä ja on aloittanut sisällä leikkimisen ja kanssamme painimisen. Noutaa palloa eteisestä tai seuraa vierestä lattialla läksyjä tekeviä lapsia. 
Ne chowi-tapaamiset, joista viimein mainitsin, jäivät harmillisesti meidän perheeltä väliin. Molempiin olisi taas ollut 3-4 tunnin ajomatka ja koimme olevamme lauantaiaamun pitkän unen tarpeessa.
Marraskuun 19. päivä on Vihdissä chowchow-yhdistyksen syyskokous. Kokouskutsun näet uusimmasta chowchow -lehdestä, jossa esittäytyy myös Dominon ihana ystävä Walona. 
Jatkan vielä vähän läksyjen tekoa.
Ystävä kävi maistamassa mun läksyjentekovälipalaa ja jälki oli sitten... no, arvaattekin varmaan....
Voikaa hyvin ja nauttikaa värikkäästä syksystä! 
Dominon kuulumisia tulee ajoittain enemmän faceen ja instaan. 
  

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

ChowChow tapaamisia

Chowitapaamisia on nyt parinakin viikonloppuna, jotta jos kalenterissa on vapaata, niin mukaan vaan!

Perämeren Chowit tapaavat Hailuodossa lauantaina 17. syyskuuta. Tapaaminen on luonnon helmassa. Sinne napataan mukaan omat eväät ja juomavesi. 
Perämeren Chowien juttuja voi seurata netissä täällä tai ehkä ajantasaisemmin facessa täällä.

Länsirannikon Chowit kokoontuvat sitten viikon päästä sunnuntaina 25. päivä syyskuuta Turun Ruissalossa. Tapaamisessa lenkin jälkeen herkutellaan kahvila-ravintola Honkapirtissä, jonne koirat ovat tervetulleita. 
Länsirannikon Choweja voi seurata facessa täällä ja netissä täällä.
Dominon kanssa me osallistuttiin Säkylän kevättapaamiseen. Voi, kuinka pieni neiti meillä silloin olikaan! 

Elämäni ekat erkkarit Humppilassa; Domino 8kk

" Moikka!
Ei ollut ihan normi perjantai tällä viikolla! 
Mami on ahertanu läksyjen kans, mutta "munkin hommia" on pitäny kuulemma tehdä.. 
Minä en tiedä, mikä tuo 007 on, mutta sen oon nyt ymmärtänyt, että se on joku legendaarinen juttu.. Kai se on tuo awesomesauce!
Mami kyysäs mut aamulla hoitoon! Mä yritin sanoa, että oon jo iso, osaan olla yksin, mutta tänne pleksin taa jäin katteleen Hertan kans, kun mami lähti kouluun. Herttaa ei näy täs kuvas, kun son tua mun takana nukkuus. SE sai nukkua! MÄ EN! ´
Mä tää sitte saanu kauaa olla rauhas; Linda ja Katri anto sellasenkin käsittelyn, jotta heikompia hirvittäis! Tuli pesua ja manikyyria ja pedikyyriä ja tassukarvojen trimmausta. Kaikkia en edes muista! 
Iltapäivällä lähdettiin kohti Humppilaa. 
Mami nappas mun kamat kasaan ja aloitti valtavan päivittelyn, kuinka oon kasvanu! 
Saan uuden isomman boxin kuulemma joulupukilta. Oon kyllä kuullu, että joulupukki on niin nälli kaveri, että tuo pienille vaan kivoja juttuja; ei hyödyllisiä! Hertta komppaa mua; se on tavannu nääs joulupukin; edellisessä kodissaan. 

Lauantai aamuna se sitte oli edessä. Näyttely. Erkkari. 
Täs me mennään mamin kans rinkiä. Mun edellä on mun sisko Moona ja tuo kolmas musta on mun ystävä Walona. 
Me oltiin mamin kans tosi hyvä tiimi. Tää kuva on sellanen, jossa mami sanoo mulle 107 kertaa, että - hyvä- ja -hieno tyttö-. Päivänselvää höpinää, mutta kuuntelin ny kuitenki loppuun asti, jos olis tullu jotain uuttakin tietoa...
Täs kuvas näette, että on mun vuoro olla tuomarin kans. Tuo Esa Ruotsalainen oli tosi kiva. Sillä oli oma vinkulelukin mukana! 
Musta se sano, että mä oon 
tyypiltäni ja mittasuhteiltani erinomainen. Mulla on oikean mallinen ja ilmeinen pää. Mullon hyvä runko ja hyvä hännänkiinnitys. Hyvä luusto ja tasapainoiset linjaukset ja liikkeet. Mä olin tomera esiintyjä! Mulla oli vähän vuotavat silmät ja siksi Esa sano mulle kiitokset. 
Katsomos on kyllä ihan yhtä kivaa kuin kehässä. Hirveesti tsempasin noita muita. Mun ystävä Walona voitti ja Mun sisko Moona oli toinen! Hirveen hyvä juttu! 
Mähän siis sanoin mamille jo kotona, että mä lähden sinne näyttelyyn tapaan kamuja.  
No, olin mä nätistä kehässäkin, ettei tullu sitte sanomista. 
Mä kuitenkin sitte tapasin kamujakin. 
- Hirveen nätisti Wilma sun turkki laitettu! Mä olin koko pitkän päivän Katrin ja Lindan käsittelys lemmikkihotellilla. Joka paikka käytiin läpi ja puunattiin. Mami sano, että oli oikein hemmottelupäivä...
- Joo-o. Skönhets Moments egentligen borde tillhöra varje flickas liv!
- Wilma, nähdäänkö taas pian? 
- Jo, naturligtvis!
- Voidaanko nähdä sitte vaan tyttöjen kesken; se sun pikkuveli oli aika hurja tyyppi; kävi mun päälle ku yleinen syyttäjä!
- Domino, jag vet inte, vad är yleinen syyttäjä... Är det en bra sak??
- EI, wilma; ei oo! 
- Puss och kräm!
- Just de...Vi ses!
- No hitsi, nyt siitä Båtsmanista ei tullu kuvaa ollenkaa... Se on siis se Wilman tosi pieni pikkuveikka. Aiva sikaterävät hampaat, voin kertoo...
Ja täällä oli myös mun sisko; Moona, joka sai palkinnonkin. Eikä mami muistanu ottaa meistä yhteistä kuvaa...huoh...
Tässä me ollaan Walonan kanssa. Walona on mun ihan huippuystävä! 
Tää tulis nyt ottaan ne näyttelymakkarat! Henkilökuntaa! 
Iris, joko sä sait omas? 
Kotimatkalla sain vielä hepulin Tampereella, kun oli niin jännä päivä takana! Juoksutin isäntää pitkin parkkipaikkaa. Se kysyi, että jäänkö rauhottumaan pariksi tunniksi...
Kyllä kotiin oli jo kiire.."

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Vie niinku kuorisankua...

Täällä yks mami silmät ristissä. 
Onneksi tänään on koulusta etäpäivä. 
Toissayönä Domino vinkui ulos kahden aikaan. Koska juoksun aikana pissatarve on tihentynyt, niin ajattelin, että ihan hätä sillä nyt sitten on. 
Huikin jonkin ajan kuluttua takaisin sisään. Mitään ei kuulu. 
Kaupungissa on tehty havaintoja ylimääräisistä hämäräliikkujista. 
Eipä juuri kiinnosta hiippailla ulkona yönselällä. 
Domino päätti sitten vetää hepulit aitauksessa kahden aikaan yöllä! Ihanan viileää!
Kyllä taisi enemmän olla vain kiva mennä pihalle, kuin tarve. Ajattelin.

Viime yönä meillä alkoi vingunta taas kahden kolmen aikaan. 
Murahdin muutamaan kertaan että EI. 
Neiti palasi nukkumaan. 
Aamulla riisuttiin pöksyt ja ulostauduttiin. Pöksyt olivat märät. 
Voi sanonko mitä....
Oon jo muutamaan otteeseen pihalla katsonut, että saiko Domino jonkun selkäkrampin, kun kyykkii pissulla ikuisuuden! Yleensä on aika nopea, suit sait ja matka jatkuu. Nyt kyykitään ja lurutellaan vanha viikko. 
Jos hän yöllä on todella päästänyt, niin missä on lätäkkö? 
Voiko ihan oikeesti pikkuhousunsuoja vetää pitkän kyykinnän tuloksen sisäänsä?
Lätäkköä ei löydy. 
Ens yönä, jos hätä yllättää, me mennään hihnassa ulos. 
Käymään. 
Ei olemaan vanhaa viikkoa. 
On tämä kulkaa sellaistakin opettelua. 
Vähän nyt tuli juttua vaan takajalkojen maisemista, mutta toisinaan elämä vaan tyttöjen juttuja pullollaan. Tämä kaikki on meille ihan uutta. 
Ja nyt jos joku ajattelee, että totta kai sillä on hätä, kun se vikisee ulos, niin voin kertoa, että ei kuule välttis oo! 
Kyllä Domino osaa viedä meitä ku kuorisankua ihan oman pienen pilalle lellityn tahtonsa mukaan! 

Vähän tilannetietoja vielä muistiin.
Domino painaa nyt 20 kiloa. 
Ruokaa uppoaa 6 dl /päivä + herkut. 
Vaihdettiin M-koon valjaat käyttöön. 
Pöksyt on Hurtan-mallistosta kokoa M. 




tiistai 6. syyskuuta 2016

Domino 8 kk.

Tervehdys!
Se oli viime viikon perjantai, kun lapset viestittivät Dominon juoksun alkaneen. 
Olin uumoillut alkua, kun lattialta oli viikon verran löytynyt pieniä tahroja, joita ei voinut enää luulla innostuneen pennun kuolanlennoiksi. 
Torstaina kävimme pöksykaupoilla Faunattaressa ja perjantaina "ne" sitten alkoivat. 
Arvaappas, tajusinko torstaina ostaa mitään siteitä?
No juu en. 
Pöksyjä on nyt sitten pidetty; laitettu jalkaan ja riisuttu. Ihan joka välissä. 
Vaikka ovi aitaukseen ei enää viime aikoina olekaan ollut koko aikaa auki, on D silti kuitenkin jatkanut samaa rataa. Erona on nyt se, että meistä joku on alituisesti avaamassa ja sulkemassa ovea. 
Meistä on nyt sitten myös joku alituiseen riisumassa ja pukemassa häntä. 
Ulos Domino on livahtanut kerran pöksyt jalassa; aamulla. 
Pöksyjen pesu ja föönäys aiheutti lähes sen, että myöhästyin koulusta. 
Toiset on pakko hommata. 
No, mitäs sitten?
Meillä haukutaan. Ihan kaikelle, ihan koko ajan. Naapurille, perhoselle, varjoille. 
Fyysinen läheisyys meidän perheenjäsenien kanssa on vähentynyt. Ei Domino halua omissa oloissaan olla, mutta jotenkin kosketusherkkä hän on. Kynsienleikkuu ei tullut kuuloonkaan! Sehän nyt ei muutenkään ole hänen lempipuuhaansa. Ja viime viikolla kun aloitin oikein harjausmaratonin, niin senkin on saanut unohtaa. 
Jotenkin tämä ensimmäinen juoksu on nyt Dominolle kovin hämmentävää. Koitetaan tasoittaa vähän kuoppia hyvin arkisella elämällä ja lisääntyneillä hetkillä puruluiden kanssa. 
Lauanataina meillä on edessä Chowchow-näyttely Humppilassa. 
Ilmottauduttu on, mutta siihen se sitten melkein jääkin. No, perjantaina Dominolla on hemmottelupäivä Doggies&Kitties-lemmikkihoitolassa, jossa saadaan turkki kuntoon. Näyttelyhihna on nostettu tuohon pöydälle, mutta harjoitukset ovat kovasti tuottaneet tuskaa. 
Tämän juoksun aikana, kuvitelkaa, olen pystynyt opettamaan Dominolle "vähän" paikallaan seisomista. 
Toivon, että lauantaina mieli on jo tasaisempi ja meillä on kaikinpuolin antoisa päivä. Näyttelystä lähdetään ensisijaisesti hakemaan kokemusta ja tapaamaan kavereita :)

lauantai 27. elokuuta 2016

ajatuksia sunnuntaiaamuun...

" Tasa-arvoa ei ole, kun pieni joutuu väkisin venymään isoksi ennen aikojaan. 
Ei ole sekään, kun iso typistää itsensä pieneksi. 
Pieni, jolla on ison elkeet ja mahtipontisuus, 
ennen aikojaan opitut, 
karkottaa toiset luotaan; 
on yksin oman suuruutensa illuusion kuplassa. 

Ratkesi eräs äiti itkuun pelkästä väsymyksestä 
kun hänen ihan pieni poikansa oli toisen yhtä pienen kanssa piehtaroinut savipellossa
 ja saanut itsensä kammottavaan siivoon. 
Poika katseli äitiään hämmenyneenä, hätääntyi ja lopulta tarjosi äidille kalleintaan: 
" Auto, ota äiti auto. "

Olipa isä, jonka käsi kohosi kiivastuksessa läimäyttämään pientä poikaa takamukselle
 ja toisen kerran tulivat kovat sanat suusta virtana ja jäi huomaamatta pojan itkua ennakoiva alahuulen väpätys. 
Isä sanoi: 
"Minä olen pahoillani, olin liian vihainen. Minun ei olisi pitänyt läimäyttää. Anna minulle anteeksi."

Nämä ovat tasa-arvoa: "Ota äiti auto" ja "Annathan minulle anteeksi".

Jaettu ihmisenä oleminen, 
Väistämättömät virheet ja syyllisyys
- mutta myös korjaamisen ja hyvityksen mahdollisuus. "


Sinkkonen Jari
Pienistä pojista kunnon miehiä
1990