Siinä ne nyt sitten ovat....
Dominon magneettikuvat.
Sunnuntai-illalla kaikki näytti hyvältä ja tiistaille Vantaan eläinsairaala Aistiin varattu aika peruttiin. Maanantai ja tiistai menivät ihan okei. Keskiviikkona töiden jälkeen nostin Dominoa autoon niin vingahti. Minähän luonnollisesti heti olin turtosarvet koholla. Oltiin lähdössä Evidensiaan lopputarkastukseen.
Miia tarkasti Dominon; tutki ja väänteli. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Painoakin oli tullut kivasti takaisin. Sieltä lähtiessä vingahti taas, kun nostin autoon.
Torstaina aamulla se sitten taas tapahtui. Parempi puolisko syötti Dominolle juustoon ja makkaraan murennetun Rimadylin. Antoi sitten vielä palkaksi nakin, joka jäi lautaselle, kun pää ei taipunut lattiaan asti. Etutassut tärisivät. Sillä hetkellä sen päätimme; mehän ei alettaisi ikuisesti tuumaamaan, että mikä on, kun neiti ei ole oma itsensä.
Saatiin Aistiin aika perjantaille.
Perjantaiaamun menomatka oli kyynelten täyttämä. Niin kauan kun matkaa tehtiin pimeydessä metsien ja peltojen keskellä, oli kyyneleet helppo pistää nuhan piikkiin. Ajatukset tulevasta alkoivat toden teolla pelottaa. Mikä Dominoa vaivaa, miksi särky ei hellitä, vaikka monia keinoja on kokeiltu... Synkkyyteen vajoamista ei alkuunkaan helpottanut Suomipopin musiikkitarjonta; HalooHelsingin Tuntematon Tulevaisuus sai loputkin ripsivärit muuttamaan asuinsijoiltaan kerroksen alaspäin; suoraan poskille.
Vantaan eläinsairaala Aisti... Hmmm... Saavuimme hyvissä ajoin. Ennen meitä neurologi Janis Jeserevics otti vastaan asiakkaan, jonka asioinnin kuulin pahvinpaksuisen oven läpi varsin selvästi. "Ai, koiran omistaja oli englanninkielinen! Hienoa, kun palvelua saa näin monipuolisesti!", ajattelin.
Oli vuoromme. "Is it ok, if we use English?"
Voi rumasana....
Mä olin itkenut koko tulomatkan aina siihen saakka kunnes katuvalot olivat alkaneet. Olin jo mielessäni kuullut, kuinka niskassa on välilevypiikki, odottanut leikkauksen, kuullut suru-uutisen "ei selvinnyt", hyvästellyt, kuopannut lemmikkien hautausmaalle, vienyt säännöllisesti kynttilöitä ja kesällä kukkia.
Sanalla sanoen olin HIEMAN herkillä ja sitten kysytään, että käykö, että kaiken tämän tunnekuohun jälkeen kerrot enkuksi NYT hienosti käyttäytyvän koirasi tilasta!
Well, sure it's ok...
Takeltelin siinä sitten, miten kaikki alkoi 13. tammikuuta. Yritin kertoa, miten kipeä Domino oli siitä lähtien ollut, miten ei laskenut päätään alas ja oli laihtunut kolme kiloa. Kaiken tämän ajan Domino veti suurinpiirtein kärrynpyöriä ympäri tutkimushuonetta. Taisi pari spagaattia, spiraalia ja volttiakin siinä ohimennen heittää.
"Ootko sä lukenut ne kaikki paperit ja kuvat, jotka Seinäjoelta nimenomaan lähetettiin, että saisit kuvan Dominon sairaudesta; siitä, miten tajuttoman sairas se on ollut?"
" No, no I haven't. I prefer that you tell me yourself. "
Mielessäni ajattelin, että "Ihan kuule oikeessa oot; mäkin oon sitä meiltä, että mun versio tapahtumista on hyvä kuulla, mutta kai sä tajuat, että ihan nyt ei sitä todellista versiota tapahtumista mun suustani tuu, kun tämä -puhutaan enkkua- TULI HIEMAN PUUN TAKAA! ".
Mä en tiedä miten sen muotoilisin, mutta raivo, jota koin, kun Domino jäi Aistiin ja me suunnattiin Ikeaan syömään, oli sitä luokkaa, että kirsikkatomaatit kolahti ihan kokonaisina kurkusta alas, haarukanjäljistä jäi lautasen pinnoitukseen ikuiset jäljet ja jos nyt mentäis tarkistamaan, niin mun kantapäiden jäljet näkyis varmaan vieläkin lattiassa.
Te ette usko, miten raivona mä olin. En siitä, että Aistin toiminta olis ollut moitittavaa tai että meitä olis kohdeltu huonosti, vaan siitä, että mä näytin ihan naurettavalta, kun itku kurkussa yritin takeltaa, että on mun koiruudella ihan oikeesti joku vialla. Mut yllätettiin ihan totaalisesti! Mielessäni ajattelin, että " Mulla ei kuulkaa todellakaan oo mitään Munchhausenin oireyhtymää; ei ylimääräistä tonnia tilillä. Meidän huoli Dominosta on todellista ja sen kivut on nähnyt monet pätevät eläinlääkärit! ", mutta ääneen en tieteenkään tätä sanonut. Suomalainen pihisee kiukkuaan, muttei toki sano ääneen.
Parin tunnin jälkeen noudettiin Domino.
Kuvat olivat priimaa. Missään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Janis kertoi, että on olemassa muutamia sairauksia, jotka voivat Dominon särkyjä aiheuttaa, mutta ne eivät kuvissa näy. Hän oli jäänyt miettimään tulevaa, ja toivoi, että jos oireita mahdollisesti taas tulisi, videoisimme ne ja lähettäisimme hänelle. Kipulääkkeille tai hieronnalle hän ei nähnyt tarvetta. Parin viikon lepo ja sitten normaalia arkea, elämää...
Matka toi varmuuden siitä, että niskan välilevyt ovat kunnossa. Ylipäätään siitä, että meillä on nyt tutkittu ja hyväksi todettu Chowi kotona. Se me toki jo ennestäänkin tiedettiin.
Jossittelua vois jatkaa loputtomiin... Mistä kaikki johtui, ja miksi Domino ei vieläkään ole oma itsensä? Siihen Aistin matka ei antanut vastausta, mutta sulki pois taas monia vaihtoehtoja, jotka olivat epäilylistalla.
Nyt jatketaan päivä kerrallaan rauhallista Chowin elämää...
Tunnekuohon aiheuttaman väsyn poisnukkumiseen meni valentelematta vuorokausi. Tekstini rivienvälit puhuvat karua kieltä; matka ei missään kohtaa tuntunut hyvältä. Sen tähden onkin paikallaan kirjoittaa ihan oma kappale koskien eläinsairaala Aistia.
Täältä maalta tällainen tavallinen mami sai kaikesta pahasta mielestään huolimatta asialtaasta ja kohteliasta palvelua Aistissa. Minä päivänä tahansa ajaisin uudelleen 800 kilometria, koska tietäisin, että sieltä ammattitaitoa löytyy. Janis Jeserevics on iso persoona. Hän otti Dominon ihailtavasti vastaan. Ehkä piti minua hieman Munchhauserina, mutta toisaalta, siltähän tilanne näytti. Ja olihan meillä ihan samansuuntaisiakin ajatuksia; "Dogs should not jump in to beds ja there's no perfect dog; there's no perfect anything....
Vaikka kyllä Chowit oikeestaan on...aika perfect 💗
