torstai 31. joulukuuta 2015

"Sinä tulit tehneeksi ikuisen talven kaikkialle"

Mieleeni kuvastui syksyllä usein tilanne, miten joululoman koittaessa pysähtyisin kotona paikalleni ja jäisin kuuntelemaan kotimme hiljaista lattiaa. Miettisin, millaiselta Bellan tassujen äänet olisivat kuulostaneet. Hän olisi kotiutunut joululoman kynnyksellä. 
Jouluna lattia oli hiljaa. 
En jäänyt sijoilleni miettimään lattian äänettömyyttä. Jostain syystä pääsin asian yli. Hirmuinen pentukuume on tällä hetkellä laskenut. Nyt tuntuu siltä, että on vielä paljon tehtävää ennen huhtikuuta. Miten ehdimmekään kaiken?

Ennen joulua kerroin teille kakusta, jota minua pyydettiin tekemään Frozen-teemalla. Ilmoitin samantien, etten aio tehdä elokuvan prinsessoja; kasvojen tekeminen on äärettömän ärsyttävää! Ajattelin sitten, että kyllähän minä nyt sen lumiukon voin sokerimassasta tehdä; kuka tahansa osaa lumiukon tehdä! No, nyt jälkeenpäin voin paljastaa; sillä lumiukolla on myös NAAMA! Kakun tekemisen aloitin koristeista. Kinuskikissa oli juuri tehnyt itsenäisyyspäivän kakkuun kuusia, niinpä kopsasin kuusien idean sieltä. Päällystin jäätelövohvelit pikeerillä ja lumijauheella. Kakun päälle suihkaisin kuusiin myös vielä kimallesuihketta. Nämä kuuset sopivat hyvin mihin tahansa talviteeman kakkuun. Käsiteltyä niitä saa helposti, kun asettaa ne esimerkiksi tuollaisten metallisten sarvimuottien päälle. 


Sain joululahjaksi Vaaleanpunaisen Nonparellin kirjan. Sen innoittamana tein kakkupohjan ensimmäisen kerran pohjautuen painomittoihin. Mietin, josko otan siitä ihan tavan, koska pohja onnistui todella hyvin! Kakun päällystin valkoisen ja babyblue-sokerimassojen sekoituksella. Päälle suhautin kimalletta. Reunoilla on valkoisesta sokerimassasta muoteilla napattuja lumihiutaleita, joissa on kimaltelevaa geeniä päällä. 

Ja sitten tämä surullisen kuuluisa Olof. Ilmeitä ja asentoja sillä on elokuvassa niin paljon, että kaikki palaset voisi halutessaan vaan asetella kakun päälle sikin sokin; niin monesti se elokuvan temmellyksessä on osistaan erillään. Olen miettinyt, että jos minun lapsuudessani olisi askarreltu enemmän muovailuvahoilla, olisi tämä nykyinen harrastukseni huomattavasti helpompaa ja jälki parempaa. Sokerimassasta taitava käsittelijä saa aikaan mitä vaan! No, pääasia kai on, että sankari ja lapsivieraat tunnistivat Olofin ja vaikka me aikuiset tiedämme, että nämä koristeet maistuvat ihan vaan sokerilta, niin lapsille näiden koristeiden syötävyys on huima juttu! Nämä Olofin silmät ovat muuten myös syötävät. Valmiita silmiä, joita voi heittää vaikka örkki-muffinsseihin saa nettikaupoista. Mun omani ovat taas sieltä leipurin putiikista. Kädet, napit ja hiukset ovat lakritsia. 
Tuo systeemi, jossa Olof kuusiensa ja lumipallojensa kanssa kököttää on niin ikään syötävää sokerimassaa. Siinä on lumihiutalemuotilla tehtyjä hiutaleita niin lähekkäin, että niistä muodostuu astia. Hiutaleet kuivataan kulhossa, niin ne saadaan kuivamaan haluttuun muotoon. Ja kuten kuvista näkyykin, kaikkiin "liimattaviin" saumoihin olen käyttänyt pikeeriä. Joskus tilasin elintarvikeliimaa, ja se onkin paikallaan siellä, missä kiinnitteen tulee olla näkymätön, mutta kyllä pikeeri on jämäkkä, nopea ja varma kiinnittäjä. 

Tänään on vuoden 2016 ensimmäinen päivä. Tuokohan Uusi vuosi meille uudet kujeet?
Bella, joka muuten sai "uudeksi nimekseen" Mimo, on kotiutunut vuoden lopussa Ikaalisiin,  TiTi-Nallen kotikonnuille ja onhan siellä myös se kuuluisa kylpylä, jossa tehdään uusia ihmisiä! Meidän perhe ei kaipaa enää uutta ihmistä, mutta karvainen kamu meille kyllä mahtuu! 
Voikaahan hyvin!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Kolme yötä jouluun...

Katselen taas ulos työhuoneeni ikkunasta; kovin on vihreää. HuomentaSuomessa säämies ei uskaltaudu lupaamaan lumista joulua. Aamulla, kun havahduin unesta, kuulin sateen ropisevan terassin valokatteeseen. Neiti ilmoitti samantien, ettei aio pyöräillä kouluun. 

Meillä on jo joulukuusi olkkarissa. Tanskalainen pihkakuusi. Sen tuoksu täyttää ihanasti koko kodin. Oksilleen se sai tänä jouluna pelkästään valkoista. Jotenkin mietin, että lumen puuttuessa valkoista on nyt saatava jotenkin muuten. Punaiset verhot, tyynynpäälliset ja liinat jäivät odottamaan seuraavia jouluja. 

Lahjat olen tänä vuonna päättänyt kasata sitten aattoa edeltävä yönä olohuoneeseen siirrettyyn lohnaan. Paappani on sen minulle tehnyt ensimmäiseksi jouluksi ja mietin, että joulun jälkeen se voisi kyllä kaivata pintaansa jo vähän uutta maalia. Muutakin vanhaa meillä on nyt joulun alla tullut sisustukseen. Sängyn päätynä palvellut vanha ruokakomeron ovi seisoo nyt olohuoneen nurkassa ja kattauskyntilöitä olen polttanut turvallisesti vanhassa emalisessa tratissa.  
Joulupöytään aion leipoa Kinuskikissalta niitä samaisia piparkakkumausteella ja vaniljatuorejuustolla maustettuja muffineja, joista jo kuvaa laitoinkin ennemmin. Nyt korvaan lumiukkosuklaan joulupukilla. 
Joulun aikaan sijoittuu myös suuri jännitysmomentti; minua pyydettiin tekemään Frozen-tyylinen syntymäpäiväkakku pikkuiselle neidille. Eilen jo väsäilin kakun päälle lumisia kuusia. Laitan siitä kakusta sitten uutta juttua, mutta nyt toivottelen kaikille mukavat joulut!

 Muistakaahan syödä paljon herkkuja!


maanantai 14. joulukuuta 2015

Eriparimukit...

Kevät 2002. 
Paikallinen neuvola on kutsunut koolle kaikki äidit, jotka ovat synnyttäneet esikoisensa tammikuussa. Meitä istuu pienen tutkimushuoneen reunamilla parisenkymmentä. Kaikilla meillä on alle puolivuotias vilperi sylissä, elämän keskipiste. Elämän suuri muuttaja. Viimeisten joukossa paikalle saapuu poikaansa kantaen äiti, joka on asunut seinämme takana. Muuttivat omakotitaloon, huokaus, jospa mekin sitten joskus. 
Yksi näistä äideistä on se, joka söi pilttiä paksussa villapaidassa viikonlopun vauvavalmennuksessa. Ihmeellistä, miten sitä jää ihmiset mieleen kummallisista asioista. Minä hikoilin t-paidassa jo alkuraskauden aikana. 
Neuvolan kokenut täti painottaa vertaistuen tärkeyttä. Paperi kiertää. Kaikki kirjoittavat nimensä ja yhteystietonsa. Kopiokone raksuttaa. Pitäkää yhteyttä! 
Teirän lapset menee kuulkaa sitte kouluun samaan aikaan! 
Sovitaan seuraava tapaaminen paikalliseen pizzeriaan kuukauden päähän. 
Kurvaan pizzerian pihaan. Sunnyyn ei mahtuneet Emmaljungan Classikit takakonttiin. Jätän parkkipaikalle taivaansinisen Seat Cordoban. "Tämonki justihin sellaanen hyvä tulevalle äiteelle" sanoo paikallisen autoliikkeen myyjä. Jos olisin tiennyt, että etelän lämmössä valmistettu kulkuneuvo päättää talvipakkasella päästää minut ison vatsani kera sisään vain takaovesta, niin olisin huolella ojentanut myyjää, mutta noita venyttelyharjoituksia ei kukaan arvannut etukäteen. 
Pizzeriaan saapuu äiti-muuttipoisseinäntakaa, villapaitaäiti ja opeäiti tyttärensä kanssa. Syödään, jutellaan, pizzeria tarjoaa kahvitkin. Aika kuluu, juttu luistaa. Kaikilla puolivuotiaat mussukat; kolme poitsua, ja neiti. 
Muuttipoisseinäntakaa-äiti on rohkea. Kutsuu meidät seuraavalla kertaa luokseen kahville! 

Eletään kesäkuuta 2002, Mamba on juuri julkaissut kesäbiisin; vielä on kesää jäljellä. 
Joulukuu 2015. 
Valmistan lasten kanssa Kinuskikissan ohjetta mukaellen talvisia muffineja. Samuli Edelman laulaa tuttua sävelmää, kun ajelemme kohti opeäidin kotia. Ei minun perheeni siihen Seattiin muuten kauan mahtunut! Ja se äiti, joka muutti pois meidän seinän takaa, asuu nyt taas lähes naapurissa, ja villapaitaa en sillä yhdellä äidillä ole nähnyt päällä moneen vuoteen. 
Minä olen äiti. Olen vaimo. Ja olen osa kokonaisuutta, joka sai alkunsa keväällä 2002. Olen yksineljäsosa-mammat. Minulla on kolme kohtalotoveria, kolme vertaismammaa, kolme ystävää. 
Me ollaan niinku neljä erilaasta mukia; eriparimukit, jokka kumminki sopii hyvin yhtehen.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Mukaan yhdistyksiin...


Kesä 2015; ruoka- ja postitauko. Posti tuo tavalliseen tapaansa tuhdin pinon kirjeitä; laskuja, mutta postin seassa on myös iso kirje, jossa Vanhan Ulvilan postileima? Yllätys on kertakaikkisen iloinen, kun huomaan Suomen chowchow-yhdistyksen, eli CCY:n huolineen meidät jäseneksi. 
Uuden jäsenen tervetuloa-kirje on aivan ihana! "Rapsutukset Chowillesi" ja "iloa omistamastasi Chowista"-heitot saavat muitta mutkitta suun hymyyn. Joku on nähnyt vaivaa kirjeen muokkauksessa.       
Syksyn mittaan lähdemme mukaan myös Suomen Kennelliittoon ja otamme yhteyttä CCY:n alajaostoon; LRC:hin eli Länsi-Rannikon Choweihin.  Meidät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi LRC:n toimintaan mukaan, vaikka pentumme on vasta pilke silmäkulmassa! Kyllä maailma on ihmeellinen paikka! Chow-immeiset ovat ottaneet meidät niin ihanasti avosylin vastaan; ihan kuin olisimme aina tunteneet!  Vanhin poitsumme on nyt päässyt "facebookikään". Seuraan tiiviisti hänen someiluaan fb:n chow-ryhmässä. Kyllä niin olen monesti liikuttunut ja syvää iloa tuntenut, kun siellä hänen kommenteistaan tykätään ja häntä kannustetaan.  Hänellä on vielä pienen ihmisen näkemykset ja mielipiteet, arvostukset ja tapa kirjoittaa. Avarakatseisia ja suvaitsevaisia kohtaamamme chow-immeiset ovat siellä olleet. Siitä olen kiitollinen. Facta on, että se ryhmä on auttanut meitä jaksamaan tätä odotusta paremmin kuin itse tajuaakaan. 
Kyllä vertaistuki on mittaamattoman arvokasta! 
Vielä täytyy mainostaa aivan suunnattoman ihanaa sivustoa, johon eilen eksyin. Laitoin sen tuonne sivupalkkiin muistiin. Facessa kommelluksistaan kertoo suloinen Henni - Black Magic.

Son Sunny!

"Son Sunny." Niin on; son mun ny
Mullon alla harmaa Nissan Sunny. Son mun ikioma, eka menopeli. Siinä on valkoisella tussilla väritetyt tekstit renkaissa. Etukonsolissa on Blaupunktin 10 cd:n boxistereot, jotka toimii vain kun niissä on sellainen pankkikortin kokoinen läpyskä sisällä. Ammattikoulukaverit laittoi hattuhyllylle isommat kaiuttimet. Niitten kaiuttimien hyvä kuuluvuus testataan popittamalla tätä. Ne kaiuttimet ostettiin astetta coolimmasta paikasta Rengastieltä. Sieltä ostaa ne, jotka tietää, miltä musan pitää kuulostaa. Mulla oli vielä ylioppilaslahjarahaa jemmas. Sillä ne kajarit haettiin. Se oli hyvä sijoitus, sanoo pojat. Me kierretään kaupungilla illalla rinkiä. Me ollaan amikses kuskipuolella ja me osataan kiertää vaikka koko ilta rinkiä käyttämättä kytkintä. Koulutuksen plussapuolia; kaikki on kiinni vain oikeasta ajoituksesta. Voidaan olla myös käyttämättä jarrua, koska moottorijarrutuksella säästää myös jarruvaloja. Manuaalivaihteisto on ihan must. 


Me ootetaan porukkaa saapuvaksi tilataksiin. Jollakin on vielä kiharat vinossa ja silmäpako sukkahousuissa. Kuski on tuttu, paikalliselta taksikopilta. Kertoo vaimolleen puhjenneen pahan allergian. Sanoo, jotta joutuvat valitettavasti luopumaan 3-vuotiaasta japaninpystykorvasta. Otan osaa; mun perheeltä nukkui muutama vuosi sitten koira pois. Ikäviä tapauksia. Se jatkaa, jotta enkö mä haluaisi ottaa sitä hoitaakseni. Kuulemma sopisin sille hyvin emännäksi. Voi arvaas vaan, kuinka mun ja Bablon kävi. Juu, ei siitä mitää tulisi!

Soitan vuokraisännälle ja kysyn, jotta kuinkahan, kun olisin tuomas opiskelijakämppään kaverin. Lupaan pitää kynnet lyhyinä, jottei parketti mee piloolle. Se ei kuule mua hyvin. Luultavasti sillä on Motorola ja se on tiiliseinien sisäpuolella. Ihmiset on niin sekoja, kun ne ostaa geeäsämmiä. Kun on kunnon änämtee, niin kuuluu hyvin joka paikas seinistä riippumatta. Kyllä hyvä on ihmisen panostaa laatuun ja luotettavuuteen. Vuokraisäntä onnittelee ja sanoo, jotta hyvin vauva mahtuu, eikä vesilaskukaan nouse! 
Käännän elämässäni uuden sivun. Siihen sivuun piirrän itseni ja 3-vuotiaan Naperon. Maailman suloisimman ja lempeimmän japaninpystykorvan. Niin ja taka-alalle piirrokseen mahtuu harmaa Sunny. Sen takapenkillä on punaiset koiran turvavyöt, joita voi myös valjaina käyttää. 

Kaiuttimista kuuluu; it's a beautiful life!

tiistai 1. joulukuuta 2015

Bablo..

Olin muistaakseni 8-9-vuotias, kun tätini kysyi, haluaisinko koiran, joka mahtuisi taskuun. HeiHaloo! Kuka ei haluaisi :) Tätini asui isossa kaupungissa ja oli siellä törmännyt pikkuiseen chihuahuaan ja ihastunut sen ulkomuotoon. Me taas asuimme pienellä maalaispaikkakunnalla, eikä meillä juurikaan chihuahuaa ollut tavattu. Lapsuuteni oli muutenkin jotenkin "lemmikkieläinköyhää"; ei meidän perhetutuilla juurikaan ollut lemmikkejä, joihin olisi voinut tutustua.
Chihuahua näytti kirjojen sivuilla hurjan ihanalta. Nyt jälkeenpäin tajuaa, että eipä siinä mietitty paljon luonnetta, Olin pieni ja koira oli hurjan söpö. Koulussa innoissani kerroin kavereille, miten saisin pennun, joka mahtuu taskuun! Jotenkin kai tätini kanssa yhdessä sain vanhempani ylipuhuttua, ja lopulta he suostuivat pennun tuloon. 
Tarkkavaistoisimmat jo lukevatkin rivien välistä, ettei tekstini rönsyile rakkautta, läheisyyttä ja kaipuuta. Bablosta kirjoittaminen tuo paljon muistoja mieleen. Nyt, kun oma pentu on ollut kauan harkinnassa, jotenkin oman ensikoiran muistoista nousee pintaan eri asiat, kuin ennemmin.  
Haimme Bablon tätini kanssa Turun lähistöltä Littoisista. Vietimme yön tätini kodissa ja jatkoimme sitten seuraavana päivänä matkaa minun ja Bablon tulevaan kotiin. 
Muisto; tätini on jossain, ehkä kellarissa käymässä. Minulle on pedattu patja tätini makuuhuoneen lattialle. Joka puolella on sanomalehtiä lattioilla ja minua on vannotettu vahtimaan, että pentu päästää sanomalehdelle. Pentu juoksee patjalleni. Se lirauttaa minulle pedattuun sänkyyn. Täti palaa. Naapurit varmasti kuulevat, etten vahtinut.  Minä kyllä huomasin, että se levitti takajalkojaan; aikoi päästää alleen. Minä menin ja aioin siirtää sen sanomalehdelle, mutta se murisi minulle. Pennun hampaat tuntuivat teräviltä kädelläni. Ei se antanut minun koskea itseensä! 
Niin siinä kävi, että minä taivuin ja pieni, mutta kovapäinen Bablo piti päänsä. Hän vei ja minä vikisin. Tullessamme kotiin vanhempani odottivat pennun näkemistä. Kyllä minäkin olin innoissani kotiintulosta, mutta jokin oli muuttunut. Olin niin haaveillut, millaista elämämme tulisi olemaan. Minä ainoana lapsena olin unelmoinut tulevasta arjesta pennun kanssa. Olin suunnitellut, miten se olisi kuin sisko minulle. Olisimme aina yhdessä, tekisimme kaiken kahdestaan, meillä olisi niin ihanaa! Kotimatkalla Bablo oli kuitenkin jo näyttänyt minulle närhen munat. Kyllä minä tajusin, ettei tämä mennyt ihan niinkuin olin unelmoinut. 

Meidän perheellä ei ollut aiempaa kokemusta koirista. Vanhempani eivät osanneet opastaa minua Bablon kasvatuksessa. Meidän kovapäinen pentu olisi tarvinnut kipeästi kaapin paikan näyttäjää. Hyvin nopeasti Bablosta tuli äitini koira, eikä häntä kyllä ikinä laitettu taskuun. Muisto; kiukkuilen äidille. Haluan Bablon nukkuvan huoneessani. Se ei halua tulla. Avaan jääkaapin. Minä kyllä tiedän, millä sinut saan liikkeelle. Pieniä palasia kinkkua, kuten Hannussa ja Kertussa. Kinkkupolku vie huoneeseeni. ja naps, ovi kiinni! Nukut edes huoneessani, vaikket sydänystäväni olekaan. 
Aikanaan kun lähdin opiskelemaan, Bablo jäi äidin ja isän huomaan. Se oli onnellinen. Sillä oli hyvät oltavat. Koiranpäivät :) Muisto; Opiskelijaboxi. Benefon Alfa soi. Vastaan. Äitini kertoo itkien, että Bablo on nukahtanut ikuiseen uneen hänen syliinsä. Bablo haudattiin isovanhempieni pellonlaitaan ison pihlajan juurelle. Niillä samoilla pelloilla se juoksenteli onnellisesti 12 vuotta vapaana. Millonkaan se ei tuntenut tarvetta lähteä pois tutusta pihapiiristä.