tiistai 29. marraskuuta 2016

Sananselityspeliä ja muuta mukavaa piilo-opettavaa...

Numero-tehtävä oli toiminnallista matikkaa, toiseksi tehtäväksi valitsin enemmän äikkää.
Käytimme perinteisiä Junior-Alias kortteja. Olin valinnut korteista talveen ja jouluun sopivia aiheita. Kun viidessä viikossa oppii tuntemaan lapsia yksilöinä, osaa asettaa heille yksilöllisiä haasteita. Valitsin siis itse sen kortin, jonka lapsi sai luokalle selittää.
 Esitin itse ensimmäisen arvoituksen, jonka vastaus oli tonttu. Kerroin vuolaasti, kuinka kortissani oli paljon punaista ja kuinka olimme tästä henkilöstä jutelleet menneinä viikkoina paljon. Hiippailin luokan etuosassa esittäen kuinka tonttu liikkuu.  Äkkiä lapset keksivätkin, mikä vastaus oli.
Oikein harmittaa, kuinka Alias jää kaappiin pölyyntymään; se on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella hyvä peli.
Seuraava tehtävä oli tunteellinen luokkakuva.
Lapset tiesivät, mikä luokkakuva on ja muistivat olleensa luokkakuvassa. Aloin kertoa mahdollisimman salaperäisesti, kuinka valokuvaaja pyytää kaikkia hymyilemään ja naps! kamera välähtää; PostiPate tuo kuvan kotiin ja kirjekuorta avatessa sitten huomaa, että siinä kuvassa joku.......
Ensimmäinen käsi nousi; " on tehny jollekki pupunkorvat!"
"Tai joku irvistää!"
Juurikin näin!
Hyvin lapset keksivät, mitä hain takaa.
Koululle oli juuri tullut opetuskäyttöön tabletteja; nappasin lapsista sillä tunteellisia luokkakuvia.
Otimme ensin iloisen kuvan. Sitten surullisen, vihaisen, pellemäisen, väsyneen, yllättyneen, hirviömäisen.
Lapset saivat itse keksiä millaisia kuvia halusivat. Yhdessä kuvassa eturivi nosti jalat ylös, takarivi kädet. Viimeinen kuva otettiin selkä kuvaajaan päin.
Siirtelin kuvat pilveen ja katselimme niitä myöhemmin näytöltä lasten kanssa. Hienosti tunnistimme kuvista erilaisia tunteita.
Mietin, että seuraavalle top-jaksolle voisin varata tähän kuvaan muutamia juttuja rekvisiitaksi; hatun, viikset, ym. Voisi ottaa sitten kuvia joissa olisi jokin lasten keksimä teema.
Lumiukkopeli on mukava peli kaikenikäisille. Pelissä on kaksi noppaa, joita heitetään. Paperille saa piirtää noppien osoittaman summan osoittaman seikan. Esimerkiksi summalla 10 saa piirtää harjan. Ekalla luokalla noppien silmälukujen yhteenlasku on tässä jo opettava juttu. Toinen on se, että tehdään yhteistyötä. Jos ensimmäinen piirtää harjan, tulee toisten osata hahmottaa, mihin kohtaan seuraavat lumiukon osat piirretään. Lumipalloja ja tähtiä voi piirtää monia; silmiä piirretään vain 2, ja sen jälkeen vuoro siirtyy.
Itsenäisyyspäiväksi olin suunnitellut vielä Suomen lipun väreillä viirinauhan, mutta meiltä ehti aika loppua. Lisäksi ajattelin PikkuMyyn laulamaa Talvi tullut on-laulua, mutta sekin jäi nyt sitten odottamaan seuraavaa työssäoppimisjaksoa.
Nyt kulutan oman koulun penkkiä loppuvuoden ja ensi vuoden puolella pääsen taas oppimaan pienten kouluelämään.
Mukavaa joulunodotusta teille kaikille!




perjantai 25. marraskuuta 2016

Mikä numero minä olen?

Eilen oli tämän työssäoppimisjakson viimeinen päivä.
Haikein mielin heitimme ekaluokkalaisten kanssa moikat.
Viidessä viikossa heihin ehti kiintyä suunnattomasti.
Oma ope oli sairaana, joten vedimme ohjaajan kanssa luokalle pari tuntia.
Koko torstai-ilta siinä meni pinterestiä ja YouTubea selatessa, kun mietin, mitä kivaa, mutta toisaalta myös piilo-opettavaista voitaisiin tehdä.  
Laitoin taululle tehtävät väärinpäin ja yksitellen käänsimme aina uuden tehtävän esiin.
Aloitimme "Mikä numero minä olen"-tehtävällä.
Kotoa nappasin keksilaatikon, josta leikkasin toisen ison sivun pois. Tein sinne sopivat numerolaput 1-10.
Vuorotellen lapset pääsivät luokan eteen pitämään laatikkoa ja siellä olevaa numeroa edessään.  Tehtävä eteni niin, että lapsi sai kysyä luokkatovereiltaan, numeroon liittyviä kysymyksiä. "Olenko minä suurempi kuin viisi?" "Olenko minä pienempi kuin kahdeksan?" "Olenko minä seitsemän?" Lapsi sai itse antaa viittaavalle luokkatoverilleen vastausvuoron (tämä oli merkittävä tehtävä).
Aikuiselle tämä on simppeli juttu, mutta ekalla, jossa lukujonoa on käyty yhdeksään asti, tehtävä on haasteellinen.
Vaikka lapset tiesivät, että numeroita on 1-10, saattoi silti tulla kysymys: "Olenko minä suurempi kuin 10?". Nyt pitää muistaa, että tässä ei ole kysymys siitä, että lapsi olisi tyhmä.
Näiden viiden viikon aikana olen oivaltanut lukemattomia kertoja sen, miten aika kultaa muistoja! Ja miten itsestäänselvyytenä pidämme osaamiamme asioita. Jotenkin muistamme hyvin niitä juttuja, kun olemme oppineet jotakin konkreettista, kuten esimerkiksi polkupyörällä ajamista, luistelua tai puukolla vuolemista, mutta juuri nuo, että kahdeksan on suurempi kuin seitsemän tai kaikki numerot ennen sitä, jää helposti unholaan.
Minä olen kolmen suht nuoren lapsen äiti, enkä heidän ensimmäisen kouluvuotensa aikana ole alkuunkaan ymmärtänyt mitä suunnatonta myllerrystä he oppiessaan käyvät läpi. Kyllä minä muistan, kuinka matikanläksyjen kanssa joskus keittiön pöydän ääressä pähkäiltiin.
Minä hain kaapista Partyliten kakkukynttilälaatikot ja levitin erivärisiä kynttilöitä pöydälle. Taisi meillä olla muitakin apuvälineitä, mutta nuo kynttilät on jääneet mieleeni parhaiten.
Harmittaa, etten silloin tajunnut omille lapsilleni tehdä helminauhaa, jossa olisi ollut 10 helmeä; viisi kumpaakin väriä. 
Tiedätkö, kuinka siinä varmaan olisi käynyt?
Tänään olisimme tehneet helminauhan niin, että lapseni olisi saanut valita viisi yhdenväristä helmeä ja viisi toisenväristä helmeä. Ne olisi väreittäin laitettu helminauhaan. Todettu, että viisi tämänväristä ja viisi tämänväristä ja että yhteensä näitä helmiä on kymmenen tässä nauhassa.
Seuraavana päivänä lapseni olisi ottanut helminauhan esiin. Laskenut yhdenväriset helmet, toisenväriset helmet ja laskenut paljonko niitä on yhteensä. Niin, sinä ajattelet, että juurihan sä eilen laskit, että niitä on viis ja viis ja yhteensä tietty 10!
Mutta tässä on se juju, kun lapsella se ei menekään näin.
Minun lapseni olisi myös saattanut laskea että helmiä on 5 ja 5 ja sitten hän olisi laskenut sormillaan, että paljonko niitä on yhteensä. Ja sinä ajattelet, että laske ne helmet! Ehkä jo tulisi joku vahvikesanakin mukaan :) vai mitä? Minä ainakin muistan, että kyllä joskus kärsivällisyyttä olisi saanut olla enemmän. Nyt en edes halua aloittaa vuodatusta siitä, kuinka neidin kanssa juuri pähkäilemme pinta-aloja ja piirejä tai poitsun kanssa toisen asteen yhtälöitä, mainitsempahan vain, että muistan sitten itsekin vanhana mummona, kun näitä postauksia kiikkustuolissa ajankulukseni lueskelen.
Kun oppiminen tapahtuu niin, että sen huomaa ulospäin; käytöksessä tai kädentaidoissa, on sen kehitystä helppo seurata ja kiittää edistyksestä sekä onnistumisesta. Hurjasti kehitystä tapahtuu korvien välissä koko ajan niin, että sitä ei ainakaan ulkopuolinen pysty huomaamaan. Vauhti; se on jokaisella oppimisessa yksilöllinen. Ja jokaisen vauhti oppimisessa on just hyvä, koska jokaisella vauhdilla pääsee maaliin. Tämäkin on yks juttu, jota olen viisi viikkoa jankuttanut.
Ai, miten nämä jutut nyt sitten sopii pentublogiin?
No, esimerkiksi siten, että chowin kans ei kandee mennä pentukurssille 4 kuukauden iässä sillä ajatuksella, että pentu oppis; sä itse opit ja se on kyllä hyvä, koska sitten kun se pentu on abauttiarallaa kymmenen kuukauden, niin voit sitten opettaa ne samat jutut sille kotona. Chowin vauhti on ihan oma yksilöllinen ja hyvä niin. Silläkin vauhdilla päästään hienosti perille!  


Sirkustelua työssäoppimassa..

Terkkuja koulusta!
Meillä kävi koululla toissa viikolla esiintymässä mahtava Lumo Company, joka esitti koulumaailmaan sijoittuvan tarinan kaveruudesta ja kiusaamisesta.
Oppilaat olivat todella innoissaan esityksestä!
Näimme huikeita akrobaattisia taidonnäytteitä sekä hyppynaru ja vanne- ja pallotemppuja.
Oli ihana seurata, miten oppilaat omatoimisesti alkoivat huiman tempun päätteeksi kesken esityksen taputtaa ja hurrata esiintyjille!
Esityksen jälkeen palasimme omaan luokkaamme ja päätimme askarrella huimia temppuja. 
 Olin varannut pillejä, joista teimme trapetsin.
 Trapetsitaiteilija tehtiin kopiopaperista, jotta sitä olisi helppo puhaltamalla liikutella.
Reippaimmat lapset ehtivät tehdä parikin taiteilijaa; joku muisti, että sirkuksessa nuo roikkuvat jopa toistensa jaloissa!
Valmiit taiteilijat ovat väsymättömiä; roikkuvat katon rajassa muistona kivasta päivästä.
Oman mallini tein tyttären TopModel-kirjasta napatusta mallista.
Ekaluokkalaisille ihmisen hahmottelu A4:sen kokoiseksi ei ollutkaan ihan simppeli juttu.
Jos teettäisin askartelun uudelleen, tulostaisin halukkaille valmiita hahmoja, jotka voisi sitten värittää haluamallaan tavalla. Eskarissa ja ensimmäisellä luokalla saisi mielestäni lapsella olla joka päivä myös joku pieni saksityö.
Eipä sitäkään aikuinen tule ajatelleeksi; saksilla ei opita leikkaamaan kauniisti ihan tuosta vaan.
Ja solmut; ne ovat vaikeita myös. Työssäoppimiseni aikana olen tehnyt solmuja enemmän kuin moneen vuoteen.
Sirkustyöhön sisältyi monta oivallusta; minä osaan paljon sellaista, mitä pidän itsestäänselvyytenä.
Mukavaa viikonloppua sinulle!


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Sunnuntaikävelyllä..

Piipahdimme yhtäkkiä sunnuntaiaamun ratoksi 
läheiselle padolle kävelylle. Käytössä meillä oli taas tuo 15 metrin liina, joka hankittiin alunperin hoito E:n luonnossa lenkittämistä varten. Liina on palvellut todella hyvin. Oli siis hyvä ostos :) 
Domino nautti silminnähden juoksemisesta, lintujen jahtaamisesta ja 
luonnonveden hörppimisestä!
Tässä näkyy sitä meidän maisemaa; aakeeta, laakeeta niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Kotimatkaa ei neiti kauaa pysynyt pystyssä...
päiväunet on nyt paikallaan...
Leppoisaa sunnuntaita sulle!

perjantai 18. marraskuuta 2016

Uinuvan Blogin yksivuotissynttärit. . .


TassutteleKotiin-blogin ensimmäisestä päivityksestä on kulunut vuoden päivät. 
Mietteitä vuoden 2015 marraskuusta voi vilkaista täällä.
Pihalle katsoessa on ihan yhtä vihreää kuin vuosi sitten. Lumi tuli, oli ja meni.
Meille on vuoden aikana tapahtunut paljon; yksilöinä ja perheenä.
Muistan, kuinka tuolloin vuosi sitten ajattelin, että -sitten-, kun pentu tulee, on kaikki valmista. Talo on lattiasta kattoon putsattu, kaikki on järjestyksessä, ylimääräisestä tavarasta on hankkiuduttu eroon, kalenteri on huolella täytetty ja kaikki on ylipäätään hyvin.
Ajattelin, että -sitten-, kun pentu tulee, lähden liikkeelle ja pudotan painoa.
-Sitten- olen tyytyväinen, enkä marise mistään olemattomasta.
-Sitten- mulla on kaikki, mitä toivoa saattaa.
Pidän aina siitä hyvän huolen; harjaan ja leikkaan kynnet.
En -ikinä- menetä hermojani siihen.
:)
No, hymyilyttää varmaan suakin...
Näinhän me eletään; SITKU-elämää!
Tämän vuoden aikana olen kieltämättä elänyt sitkua.
Mutta olen kyllä ottanut elämää hallintaankin. Meidän koko perhe on.
Pojat ovat yläasteella ja merkittävästi itsenäisempiäkuin vuosi sitten.
Neiti klaaraa hienosti ala-asteikäisen tytön jännittävää elämää. 
Minä ponnistelen työn, ohjaajakoulutuksen ja appron kimpussa.
Parempi puoliskoni suoritti juuri ajokorttiinsa ison E:n ja kääntää elämässään uutta sivua.  Varsinkin tästä olen hyvin onnellinen.
Omaamme erilaiset tempperamenttipiirteet. Näen miten tämä muutos oli kovemman työn takana hänelle kuin omani itselleni.  
Hienoon suuntaan olemme matkalla. Luotto tulevaan on luja.
Aikamme on nyt niin kiireistä, että blogi on jäänyt todella uinumaan prinsessa Ruususen unta. Paljon silti tapahtuu.
Yritän päivittää faceen ja instaan kuulumisia, eikä tämä kiire loputonta ole!
Pian on joulu ja silloin täytyy kyllä löytyä aikaa rauhoittumiseen.
Voikaa hyvin!
Me täällä juodaan Dominon (seuraneitinä)  kanssa aamukahvia ja jatketaan kannettavan näpyttelyä toisella aiheella, joka muuten oikeesti on mielenkiintoinen; koulutusinstituution ristipaineet.