perjantai 30. joulukuuta 2016

Hiljaiseloa...

Moikka pitkästä aikaa!
Täällä tassuttelee 11 kuukautinen neiti. Aika on todella vilahtanut.
Tammikuussa juhlimme jo sitten yksivuotiasta Dominoa. Dominoon kovasti kiintyneet sukulaislapset miettivät Dominon synttäreitä; kai sellaiset sitten järjestetään:)

Domino on viime aikoina kiertänyt mieheni yhä tiukemmin pikkutassunsa ympärille.
Kun meille suunniteltiin pentua, oli hän se, joka hyvin tiukasti rajasi niitä tekemisiä, joita pennun sitten annetaan tehdä. Ylläolevassa kuvassa Domino etsii aktivointipelistään lihapullan palasia, koska on ollut syömättä uusia nappuloita, joihin siirryimme. On kai sanomattakin selvää, kuka tämän tilanteen mahdollisti.
Meillä on ihana utelias, kaikesta suuresti kiinnostunut chowi.
Hän on vahvasti sitä mieltä, että hänen kuuluu olla kaikessa mukana; että kaikissa tekemisissämme on paikka hänen läsnäololleen.
Usein hän on siis tiellä.

Kirjoitin otsikoksi hiljaiseloa, ja nyt huomaan, että sormet alkavat näpytellä jotain ihan muuta, kuin mitä olin ajatellut kirjoittaa.
Blogi on joulun ajan pölyyntynyt. Pölyjen siivoamisen aika ei ole vielä nytkään, vaikka tässä istuminen ja teille kirjoittaminen tuntuu vallan mahtavalta.
Työssäoppimisen viimeisenä päivänä sain kuumeen.

Pienessä kuumeessa äiti-ihminen käy lasten vanhempainvarteissa ja terveystarkastuksissa, yliopiston viimeisessä pienryhmässä ja työssäoppimisjakson arviointikeskustelussa. Äiti-ihmiset tietävät, että tämä on ihan sitä normiarkea. NoBigDeal.
Huomaa sitten lopulta olevansa lääkärissä ja sairastavansa keuhkokuumetta.
Vaikka keuhkokuumeen läpikäyneet painokkaasti kehottavat lepäämään ja unohtamaan kaiken, äiti-ihminen sängyn pohjaltakin vielä viestittelee Ukrainaan ja etsii Dominolle pikkusiskoa. Ajattelee, että kyllä tämä tästä.
Kuluu viisi viikkoa.
Täytettyään astianpesukoneen äiti-ihminen istahtaa alas ja kerää voimia.
Nappaa kannettavan ja näpyttelee blogiin viestin kaikille niille, jotka ovat miettineet, miten Dominon ensimmäinen joulu meni.


 Hienosti meni; kuusi on pystyssä ja vatsa täynnä herkkuja!
Voikaa hyvin.


 



 


lauantai 3. joulukuuta 2016

Laskeuduttiin joulukuuhun...

Joulukuun alkupäiviä vietellään ja on ihanaa, kun maa on valkoinen. Meidän leveysasteilla myös hieman outoa; olemme saaneet lunta menneinä vuosina useasti vasta juuri jouluaattona!
Kyllä meille merkittävä seikka joulun odotuksessa on juurikin tuo lumivaippa.  
Domino on nauttinut lumesta; juossut ja peuhannut aina, kun me hänen kanssaan olemme pihalla. Alun perin ajatus oli, että aitaamme hänelle mahdollisimman suuren alueen, jotta saa viettää aikaansa ulkona; viileämmässä.
Nyt on kymmenen kuukautta neidillä ikää ja me käymme täällä kehityskeskusteluja siitä, miten pihalla käyttäydytään. Domino on alkanut haukkua.
Nappasin eilen muutaman kuvan ikkunasta.  
 Eli koitamme hillitä haukkumista nyt ensin näin... Raudoitusverkon peitteeksi nappasin valkoiset fleecepeitot. Tunnistatkin varmaan tuon masentuneen fiiliksen; ei hyvä.
Ei haukkuminen mihinkään hävinnyt, vaikka suora näkymä tielle hävisi.
Muistin sitten, että koiraharrastajan kanssa oli puhetta siitä, että pihalla olisi jotain niin maukasta, ettei sen luota malttaisi lähteä haukkumaan. Kipaisin Faunattareen ja palasin herkkupussi kainalossa. Taas sain arvokasta vertaistukea; sinne mennessä olin ihan plääh, ei tästä mitään tule. Palatessa  mulla oli hyvät suunnitelmat tehtynä. Mahtavaa, kun siellä kehtaa myöntää tietämättömyytensä, keskeneräisyytensä ja saa hyviä neuvoja ja vinkkejä.

Peitto + herkku = hyvä juttu hetken aikaa :)
Mutta ei se vahtivietti mihinkään häviä, kun se luontaista on...
Nyt ollaan taas suuren kysymyksen äärellä. Mitä tehdään seuraavaksi? On tämä elämä Dominon kanssa opettanut pohtimaan. Miettimään asioita puolelta ja toiselta. Yrityksien kautta on päästy monessa asiassa hyvään lopputulokseen. Joku ratkaisu meidän tähänkin täytyy löytää.
Tässä vuoden aikana on löytynyt paljon ratkaisuja.
Ratkaisuna voi pitää perjantaitakin, kun läpäisin ensimmäisen työssäoppimisjaksoni arviointikeskustelussa. Suurin tavoitteenihan tuossa työssäoppimisjaksossa oli se, että varmistuu, että koulutyö on sitä, mitä haluan tulevaisuudessa tehdä ja että minusta siihen on. Valtakunnallinen opetussuunnitelma listasi jaksolle jos jonkinlaisia tavoitteita. Pähkäilin niitä aikani ja lopulta tuhahdin, että kyllä edellä mainittu varmuus saa luvan riittää.
Koulussa vietetyt viisi viikkoa olivat kyllä mainiot. Joka aamu lähdin kuin suureen seikkailuun; jokainen iltapäivä palasin kuin suuresta seikkailusta; kaikkeni antaneena; lopen uupuneena. Ja onnellisena.
Mahtava on se fiilis, kun tuntee tekevänsä jotain merkityksellistä. Jotain, millä on arvoa ja tarkoitus. Olen kyllä onnellinen, että vielä tällä iällä uskalsin riuhtaista itseni irti ja lähteä tavoittelemaan sitä, mitä halajan.
Eikä ne riuhtaisut tähän lopu!
Toivottavasti jo pian pääsen kertomaan teille uusista tuulista, joita meillä on suunnitelmissa.
Sitä ennen vietetään kuitenkin ensin ihana joulunodotuksen aika.
Voi hyvin.