maanantai 22. heinäkuuta 2019

No, olipa harmillista...

Jo useita vuosia sitten menettettyäni rakkaan isoisäni, olen nyttemmin huomannut, miten tahtomattani huomioni kiinnittyy paappani kaltaisiin elämää kokeisiin miehiin. 
Yllätettyäni itseni tästä hienovaraisesta kyttäämisestä nyt pienen ajan sisällä moneen otteeseen, olen alkanut pohtia, miksi nyt, kun kuolemasta on aikaa jo toistakymmentä vuotta. 

Joku viisas on sanonut, että kaikelle on aikansa. Minä en vielä ymmärrä, miksi nyt on aika erityisesti muistella paappaa, mutta uskon elämän sen minulle vielä enen pitkää kyllä kertovan. 

Piipahdin tänään oikein perinteisessä, harvinaiseksi ajan saatossa käyneessä kangaskaupassa. Löysin varsin reippaasti haluamani harkkosakset, mutta harmikseni kassajono olikin varsin mittava. Noh, minähän vietän kesälomaa ja parkkikiekko antoi aikaa ruhtinaalliset kaksi tuntia. Puhelimenkin olin näppäränä jättänyt autoon, joten aikaa kanssaihmisten seurailuun oli varsin runsaasti. 

Edessäni seisoi kauniisti harmaantunut, elämää kokenut mies. Myyjän huomion saatuaan, hän kysyi varsin kaunokielisesti saisiko haluamansa määrän seinustan hyllykkeessä olevaa nauhaa. Siirtyminen nauhojen luokse kertoi kunnioitettavasta iästä. 

Vertailtuaan siinä kiirettömästi myyjän kanssa erilaisia nauhoja, ja kertoneensa, minkälaiseen projektiin hän nauhoja oli suunnitellut, mieleeni tuli somessa parhaillaan pyörivä video, jossa vanhempi henkilö kassalla asioidessaan pahoittelee omaa hitauttaan takanaan odottavilta. 
Ei, en minä siinä seisoskellessani nähnyt itseäni vanhana ja hitaana, enkä paappaanikaan. Ihailin vain sitä kiireetöntä hetkeä, jonka he siinä yhdessä viettivät. 

Projektiin löytyi lopulta sopiva nauha. Myyjä pärvötti nauhan pitkin pituuttaan ja kertoi, että tällainen pätkä sitä oli valitettavasti enää jäljellä. 
" No, olipa harmillista. " vastasi ikääntynyt mies. 

Sitähän se juuri oli; harmillista. 
Pieni kuoppa tai töyssy elämän tiellä. Ei mitenkään merkittävä tai radikaali. Sellainen pieni vastoinkäyminen, joita elämä eteensä oli varmasti ehtinyt yhden jos toisenkin vuosien saatossa sujauttaa. 

Ja minä ajattelin, että älkää kadotko Te kaikki ihanat harmaahapsiset, elämän toisinaan kovallakin kädellä opettamat isoisät. Teissä on paljon. Te annatte paljon pelkällä olemassaolollanne. Saatte hymyn nousemaan arjen kovettamille kasvoille pienellä hyväntahtoisella lauseella " No, olipa harmillista." 

Koska kaikkihan me tiedämme sen, 
miten toisin hänen olisi ollut mahdollista vastata....