Heipä Hei ja värikästä syksyä Teille kaikille!

Koulut ovat alkaneet ja syksyaiheiset laulut ovat ajankohtaisia. Löydettiin tällainen ihana syksylaulu ja ajattelin näpytellä sanat tänne kaikkien iloksi. Otsikosta pääset linkin kautta YouTubeen laulun pariin. 

Iloista syksyä! 

Keltainen aika-laulu

Keltainen nappikukkakuoro laulaa

keltainen aika on!

Keltaisen koivunlehden vuoro huutaa

alkaa aika verraton!  

Keltaisten ampiaisten aika laulaa

keltainen syksy on.

Keltaisten vaahteroiden pitkä kaula  

kuiskaa syksy tullut on. 

Koulu alkaa, harrastukset käynnistyy, 

ulkona on vielä lämmin, siinä syy,

marjametsään moni meistä rynnistää. 

Nyt on syksysää. 

Keltainen lakkamarja 

maahan piirtää keltaisen auringon.

Keltaisen kesäkeinun äiti siirtää suojaan talvivaraston. 

Keltainen kottikärry kompostilla,

keltainen kuorma on. 

Keltainen pikkulintu piilosilla lähtee

kesä mennyt on. 

Kaulahuivi aamuisin on tärkeä

Hanskat, pipo edustävät järkeä. 

Heijastinkin täytyy esiin metsästää. 

Nyt on syksysää! 

Keltainen nappikukkakuoro laulaa

keltainen aika on!

Keltaisen koivunlehden vuoro huutaa

alkaa aika verraton!  

-Neljä Puuta-

Kun vanhat koulutehtävät hymyilyttää...

Siivoilin juhannuksen ratoksi vanhoja muistitikkuja. Sedun koulunkäynninohjaajakoulutuksessa piti kirjoittaa koulukiusaamisesta. Kysymykset olivat niitä iänikuisia, 

- mitä kiusaaminen on?

- miten se ilmenee? 

Muistan, että mua sapetti koko tehtävä, vaikka se tärkeä aihe onkin. Nyt kun myöhemmin tätä lueskelin, niin ehkä tuo sapetus vähän loistaa tässä rivienkin välistä... 

Koulukiusaamisesta

Jari Sinkkonen antoi kolme ohjetta vanhemmille: 1) ole kiinnostunut lapsesi tekemisistä 2) älä pidä lastasi pienenä aikuisena, vaan anna hänen olla lapsi ja 3) riittää, että joku aikuinen on lapselle majakkana myrskyssä. 

Kiusaaminen on aamulla ensimmäisenä esillä päivän sanomalehdessä, netissä, radiossa, televisiossa, musiikissa, kirjallisuudessa, elokuvissa, blogeissa, illalla vanhempainillassa, viikonloppuna messuilla ja jumalanpalveluksessa. Eihän kukaan oikeasti jaksa ottaa kaikkea tätä kiusaamista koskevaa tietotulvaa vastaan!

Minä olen lopen kyllästynyt koko kiusaamiseen; siitä pasaamiseen ja sillä ratsastamiseen. Pelkkä sanan näkeminen tai kuuleminen saa minut huokaisemaan, ja kääntämään korvat koriste-asentoon. Kun missi tai muuten vaan isopovinen julkkis, vuodelta x, ei pääse hetkeen keltaisen lehdistön etusivulle, muistaa hän yllättäen, että häntäkin kiusattiin. Tai jos sillä ei tilille kilise mammonaa, muistuu mieleen se, että taisikin joskus, kyllä, kerran, olla oikein kiusaaja! Siinä pikkutytöt ja pissaliisat sitten lukevat suuria otsikoita, ihailevat tekohiusta, -kynttä ja -povea ja sielunsa silmin näkevät itsensä lööpissä. Sitten joskus –mutta ensin täytyy saada se kokemus, koska hehän eivät ymmärrä, että lööppi voisi olla tekaistu. Kiusaaminen on tämän päivän trendi! Kiusallinen Korvamato! En tiedä, kuka oli ensimmäinen; siis se, joka aloitti tämän julkisuudella ratsastamisen. Kuka teki siitä julkisuustempun, myi levyjään tai elokuvaansa tai piti luennon.

Muistan olleeni yläasteella, kun meidät kaikki kerättiin koulun auditorioon kuuntelemaan miestä, joka oli tuonut mukanaan pääkallon. Hän asetti pääkallon sisään palavan hehkulampun ja näytti kuinka ohut otsalohkomme on. Moni meistä ei edes pystynyt katsomaan pääkalloa, mutta monelle jäi mieleen se, että eipä lujaakaan tarvitse lyödä saati potkaista, niin läpi menee. Aika kultaa muistoja, mutta siinä oli mies paikallaan. Muistaakseni oli kaukaa tullut ja ensiavussa töissä. Silloin kiusaaminen oli ensisijaisesti fyysistä. Paitsi tytöillä; niillä se oli silloinkin nälvimistä ja selän takana puhumista.

Minä olin kauan sitä mieltä, että kun vain on kunnon vanhempi ja pitää mukulansa ojennuksessa selviää kunnialla.

Ajattelin, että kyllä koulussa opettaja hoitaa; pitää huolta ja puolustaa; katsoo tarkasti; huomaa kiusaamisen ja puuttuu siihen. Kun vain kaikki pitää omistansa huolta, niin koko kylän mukuloilla on hyvä olla. Ei ole.

Peittelin esikoista nukkumaan jokunen vuosi sitten. Ennen pään tyynyyn painumista se sai vaivihkaa sanottua saaneensa päivällä turpiin. Oli ollut juoma-automaatilla liikuntatunnin jälkeen. Takanaan oppilas, joka oli unohtanut pitkämielisyytensä aamulla kotiin. Esikoinen joi liian kauan; sen tähden poski lätisi.

Toisessa tapauksessa, kun kolmantena päivänä peräkkäin hain esikoistani koulusta, ihan sieltä luokan ovelta asti, myönsi luokkatoveri viimein, ettei poikani ollut käskenyt hänen kirjoittaa taululle, että enkunope on mulkku. Ihan itse oli keksinyt ja kirjoittanut. En minä siihen poikaan siellä käytävällä edes katsonut. Kunhan nyt annoin ymmärtää, että tässä se mami noutaa omansa koulusta niin kauan, kunnes sinulla alkaa kielenkannat liikkua. Koko ajan poikani piti päänsä ja kielsi, ettei ollut käskenyt mitään kirjoittaa; hyvin se pysyi itsekseen pystyssä. Ajattelin nyt kuitenkin olla vähän tukena; niin kuin omenapuille laitetaan se tukikeppi; vähän aluksi, jotta pääsee kunnolla juurtumaan.

Tämän kuopuksen kohdalle on kertynyt tätä whatsup -draamaa. Meillä kaikki sovellukset ovat käytössä. Meillä on myös käyttöoppaat käytössä; ne sanalliset versiot. Toissa viikolla vanhempainillassa eräs äiti taputteli itseään olkapäälle, kun ei ole antanut viidesluokkalaiselle tyttärelleen käyttöön vielä älypuhelinta. Hirveää sontaa siellä whatsup:ssa, kun ”joku” kirjoittaa sinne että ”ime m****a!” Älä ny mitään!?! 

Kuka ihan oikeasti ajattelee niin, että meidän lapsemme olisivat niin älykkäitä ja fiksuja, että ihan itsekseen – ilman opetusta - osaisivat käyttää näitä nykypäivän sovelluksia? 

Eihän käyttämättömyydellä opita somessa käyttäytymään! Täytyyhän sovelluksia käyttää, että niistä saa hyödyn esiin ja täytyyhän lapsen saada opastusta, jotta hän osaa siellä käyttäytyä! Eihän kukaan äiti pukkaa lastaan uima-altaan syvään päähän ilman uimaopetusta ja sitten manaa allasta, kun se oli niin hirveä paikka, että meinasi hukuttaa lapsen. Summa summarum. Paljon siis nykypäivän kiusaamisesta tapahtuu somessa, esimerkiksi whatsup:ssa ja se on ihan kokonaan meidän vanhempien moka; peiliin katsomisen paikka!

Minä tuota Sinkkosta lainasin tuolla alussa. Siinä on pappa isolla p:llä. Alkaa se olla jo vähän toisella kymmenellä, että kyllä nämä nykymaailman sovellukset siltä vähän pitää jättää kuulijan vastuulle, mutta monessa se vielä on kovasti asialla. Olen käynyt luennoilla aina, kun niitä nyt on mukavan ajomatkan päässä ollut. Kiitettävästi tänne Etelä-Pohjanmaalle junat kulkevat; ja lähtevät.

Monta olisi aina kysymystä vielä luennon jälkeen, mutta juna ei odota. Pappa Sinkkonen suoristaa Gantin neuleensa ja viilettää taksiin. Hirmuisen monesta asiasta saan Sinkkosen pappaa kiittää; ihan pienistä ja mahdottoman yksinkertaisista. 

Oleminen läsnä. Se on valtavan yksinkertaista, mutta silti kovin haastavaa. 

Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan 10-14 -vuotiaat viettivät perheensä parissa aikaa vuosina 1987-1988 keskimäärin kymmenen minuuttia päivässä. 

Vuonna 1999 perheen parissa vietetty aika oli kutistunut viiteen minuuttiin. Miettii siinä pakostakin sitten, että onko sitä vanhempana ollut jo 10-14 –vuotiaille tarpeeksi kauan se tukikeppi, jos sen ikäisen kanssa pitäisi viidessä minuutissa per päivä ehtiä kaikki asiat hoitaa. Ja huomata nyt sitten vielä sekin, että vuodesta 1999 on varmasti kutistuttu lisää; tuossa yhteisessä ajassa.

”Sä ootkin aina ollu tommonen sylittäjä!” sanoi ystäväni joskus, muutamia vuosia sitten. Läsnäoloa, syliä ja kuuntelemista, juttelemista ihan väsymiseen saakka; voisiko niistä olla apua kiusaamattomuuteen? Kun olen kovasti ollut Sinkkosen papalle uskollinen, niin olen hänen neuvoistaan yrittänyt ottaa vaarin. Aika kertoo, mutta jos keinot voisivat olla noinkin helpot, niin niitä kannattaisi ehkä käyttää muidenkin.

Kun itse olin nuori, oli 90-luku. Minun lapseni elävät nuoruuttaan 30 vuotta myöhemmin. Olisi helppoa olla se kukkahattutäti, joka paasaisi oman nuoruutensa jälkiviisaudella ajatuksenaan parantaa maailmaa. Mutta kun se juna meni jo. Se jälkiviisaus jota minulla on, ei päde minun lasteni nuoruuteen.

Kiusaaminen se jatkuu aina vaan. Muuttaa muotoaan uudistuvan maailman mukana; pakkohan sen on; muuten se loppuisi kuten pyramidin muotoiset pillimehut.

Olisin minä voinut kaikkiin kiusaamista koskeviin kysymyksiin ihan suoraan ja fiksustikin vastata. Mutta olisiko se ollut sinun hieman tylsää lukea 18 samanlaista arviointitehtävän vastausta. Ja kun Pohjanmaalla ollaan, niin kiusaa se on pienikin kiusa ☺. 

Mahtavat luennot

Menneellä viikolla pääsin osallistumaan aivan mahtaville luennoille Seinäjoen Toiku PopUp-tapahtuman yhteydessä. 

Aamusta luennoi Tuusulan sairaalakoulu Kalliomaan rehtori Mika Saatsi. Hänen mielenkiintoista blogiaan voi seurata täällä. 

Luentomateriaali Seinäjoen tilaisuuteen löytyy puolestaan täältä.

Haluan nostaa tähän muutamia ajatelmia, joita itselläni jäi Saatsin hetkestä mieleen. Ja nämähän eivät ole Saatsin mietelmiä, vaan minun. Saattaahan olla, että kuulin jotain ihan muuta, kuin mitä hän tarkoitti. 

- Oppilailla on oppivelvollisuus, opettajilla ei. Jos siis kouluun töihin lähteminen tuntuu pahalta, älä ihmeessä lähde. Nykyistä koululaitosta vetää suunnaton määrä opettajia, jotka ovat lopen kyllästyneitä työhönsä. On täysin säkää, saako meidän lapsemme tällaisen opettajan. Olipa lapsi miten lahjakas tahansa, voiko lopputulema olla hyvä? 

- Edellä olevaan liittyy vahvasti sunnuntai-illan mittari. Luennolla puhuttiin opettajista, mutta mittari sopii mitä tahansa työtä tekevälle. Mikä on fiilis sunnuntaina? Saatko aamupalan syötyä, päivän vietettyä mukavasti, illalla ehkä vielä elokuvankin katsottua mielekkäästi ilman, että murehdit maanantai aamua ja työhön paluuta. Vai onko tilanne se, että aamukahvia juodessa alkaa sydän pamppailla tahtiin maa-nan-tai, maa-nan-tai?

Jos näin käy, on ehkä aika etsiä uutta suuntaa maanantain työmatkalle. 

Tähän väliin oma sunnuntaini. Herään tuohon pamppailuun. Olen myös nukahtanut tuohon pamppailuun lauantai-illalla. Koko lauantain on pamppailtu. 

Tänä syksynä on ollut viikonloppu, joka meni totaalisesti penkin alle töitä miettiessä. Joku siellä ajattelee, että "ai yksi?" No, on ehkä ollut useitakin. 

Itselläni kyseessä ei ole totaalinen ahdistus tai kauhu. Uuden työn aloitus on ollut jännittävää ja uusia ideoita työtä koskien vain pursuaa tässä vaiheessa alituisesti, mutta myönnän, että olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että työympäristössä on paljon pitkään käytössä olleita tapoja ja menetelmiä, jotka eivät tule minulta luonnostaan, tai joita en välttämättä koe edes loogisiksi. 

Enpä siinä sitten mene juuri valmistuneena pätemään, että "tää olis paree näin". Kotona pähkäilen itseni kanssa, kun en haluaisi taipua tekemään jotain vanhojen aikojen kunniaksi, kun se sotii omaa kantaani vastaan. 

Kompromissit ne on hienoja juttuja. 

Vielä kun ne oppis 😄

Palataanpa Saatsiin...

Ammatillinen työote ja Sadeviitta nousee esille diassa 17. Jos joka aamu työtä aloitaessaan pukee päälleen mielikuvituksellisen sadeviitan, pääsee pisaroita vähemmän iholle. Ei ne pisarat mitään sadetta ole! Happoa ne ovat ja tekevät syvän jäljen sisimpään asti. Joskus joku pisara pääsee ammatillisuuden sadeviitan läpi iholle, mutta suurimman osan voi illalla sadeviitan riisuessaan ravistella viemäriin ja lähteä kotiin ilman sadeviittaa, joka vahvasti kuuluu työminälle.  Joku saattaa tarvita sadeviittaa myös yksityiselämässä. Voisiko olla, että jollakin sadeviitta on päällä alituisesti? Ettei sitä pysty riisumaan koskaan pois? 

Miten tähän yhdistetään Facebook? 

Jos työssä olet sadeviitalla, kotona selaat fasea ilman viittaa ja sitä kautta tulee hapot iholle. Mitä jos meitä olisikin sosiaalisessa mediassa kaksin kappalein? Se profiili, joka on sadeviitalla ja se, joka uskaltaa olla ilman? 

Asia, joka luennolla sai aikaan leveän hymyn, oli Saatsin kommentit siitä, kuinka me oppilaiden vanhempina koemme olevamme koulunkäynnin eksperttejä. Tiedämme, kuinka asioiden tulisi olla ja miten asiat tulisi tehdä, koska olemmehan me itse käyneet koulun!! 

Aika kultaa muistot ja ennen kaikki oli paremmin? Vai oliko? Terveyskyselyn mukaan 2010-luvulla nuoret voivat pääsääntöisesti paremmin kuin koskaan, vain muutama prosentti huonommin kuin koskaan. 

Hienoa olisi kun sekä vanhemmat, että koulu jakaisivat saman tavoitteen; tehdä töitä lapsen hyvän tulevaisuuden eteen. Siinäkin ne kompromissit ovat joskus paikallaan. 

Koska minulta ei ikinä onnistu "lyhyestä virsi kaunis", tuli Saatsista nyt ajatuksia niin, että Tanja Äärelä saa ihan oman jutun. Sen verran kuitenkin Äärelää tässä avaan, että Saatsin tavoin myös hän oli aivan huippu luennoitsija! Pikaisen katsauksen hänestä saa esimerkiksi täältä. 

Mukavaa viikonloppua! 

Älä mieti töitä 😄 

Uusia alkuja

Osallistuimme menneellä viikolla nuorimmaisemme vanhempainiltaan. 

Salin eteen saapuivat kaikki koulun opettajat; monet tutut kasvot jo yhdeksän vuoden ajalta.

Siinä istuessani kasvoni muodostivat hymyn. Viimeistä vanhempainiltaa tiedettiin vietettävän. Edessä seisoi monia lasteni opettajia. Taitavia ammattilaisia. 

Mutta niin....Fressejä! Pirteitä! 

Aivan eri tyyppejä kuin keväällä!?!

Niin....

He kaikki olivat saaneet uuden alun! 

Uusi lukuvuosi ja uudet kujeet. Monilla uudet oppilaat, kaikilla uudet haasteet. 

Oli ihana nähdä heidät innosta puhkuen, ylpeinä kertoen omasta luokastaan. 

Monille uusi alku sijoittuu uuteen vuoteen, opettajille syksyyn ja koulun aloitukseen. 

Katsoin sairaslomalla elokuvan Valo meren yllä.  

Siinä "pääosassa" oli majakka, jonka nimi oli Janus. 

Janus viittasi tammikuuhun, joka katsoo tulevaan vuoteen, mutta myös menneeseen. Nimi oli kuvaava siten, että majakka oli keskellä merta, katsoen sekä itään, että länteen. 

Tammikuu on meille monille jotenkin uuden alku. Lupaukset tulevalle vuodelle ja fressi lähtö.

Uudelle vuodelle tehdyt lupaukset on helppo kertoa lähipiirille niin, ettei kukaan pidä sinua hörhönä, tai jos pitää, niin aikanakin saat syyttää uutta vuotta ja typerää tapaa luvata jotain tulevalle vuodelle. 

Minä olen tammikuun lapsi. Kaikki tärkeät itse päättämäni muutokset, laihikset ynnä muut sijoittuvat aina tammikuuhun ja vielä tarkemmin vuoden vaihteeseen. 

Tai maanantaihin. 

Laihistahan ei tiedettävästi voi aloittaa muina päivinä. 

Menneellä viikolla nämä uudet alut tökkivät minua suunnasta jos toisestakin lähes päivittäin. Jäivät mielen päälle. 

Tiedätkö, kun joskus joku asia jää mieleen, etkä pääse siitä millään eroon? 

Perjantaina lapsi astui ovesta sisään, huikkasi iloisesti "moi". 

Ja sillä samalla hetkellä se iski! 

Uusi alku. 

Kello 12. Ja lapsi sai uuden alun. 

Minä en tiedä, mitä hänen aamuunsa on mahtunut. Mutta minun kanssani hänellä oli mahdollisuus uuteen alkuun ja se alkoi iloisella moilla. 

Toivottavasti tämä päivä voi olla uusi alku jollain tapaa myös meille. 

Uusi alku ilman nilkan lastaa...

Uusi alku tyhjäksi pestyllä pyykkikorilla 

tai uusi alku maukkaan uuden luun kanssa 💓

 

Mitä murun pienessä mielessä liikkuu....

  

Vielä kerran Sedulla..

Viime viikolla Sedulla juhlittiin meitä alkuvuonna 2017 valmistuneita. 

Ammatin saaneita oli niin monilta eri aloilta, etten pysynyt laskuissa mukana. 

Luonnollisesti myös meidät, kesän kynnyksellä valmistuneet aamu-ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajat, oli kutsuttu mukaan juhlaan. 

Valitettavasti juhla oli ajoitettu kello kuuteentoista, joten montaakaan meitä ei paikalla ollut. 

Rehtori, Virpi Lehtimäki, piti ensin puheen Sedun puolesta. Sitten nautimme ihanasta Julia Läspän musiikkiesityksestä. Ely-keskuksesta Marjut Leppänen puhui muun muassa Etelä-Pohjanmaan työllisyystilanteesta  sekä aikuisen opiskelusta. 

Sitten olikin minun vuoroni. 

Opiskelijan puhe....

Kyllä kuulkaas jännitti. 

Kirjoitin tarkoituksella todella arkisen ja jokapäiväisen. Ajatuksena oli, ettei kukaan pitkästyisi ja räpläisi kännykkää puheen aikana. 

En minä sitä sanasta sanaan itse kirjoittanut. Kun ope soitti paria viikkoa aiemmin, oli wordissä vain "Hyvä juhlaväki". Pää löi tyhjää kuin Haminan kirkon kellot. 

Googletin opiskelijan puheita. Hirmuisesti oli politiikkaa ja turhanpäiväistä höpinää. (Anteeksi) 

Muutamia hyviä lauseita napsin control-c, control-v, ja niitten ympärillä tämä sitten rakentui...

Tällasta mä höpöttelin....

Arvoisa juhlayleisö,  opettajat,  sekä ennen kaikkea me vastavalmistuneet.

Tämä päivä on tärkeä päivä. Me ollaan saatu päätökseen yks tärkeä vaihe elämässämme. Tunne valmistumisesta tuo iloa ja myös tervettä itsevarmuutta. Me ollaan valmistuneita, me ollaan valmiita tarttumaan työhön!

Me ollaan tulevaisuuden toivot, me rakennetaan tulevaisuuden Suomea. (virnistys)

Meillä on jotakin, mitä me osataan, mihin meidät on koulutettu. Tämä Sedun koulutuksen tulos on jotakin arvokasta – ammatti.

Samalla kun me ollaan hankittu ittellemme ammatti, me ollaan hankittu jotakin myös toisille ihmisille –avun lähde. 

Jotakin mihin toiset voivat tukeutua ja turvautua. Meitä valmistuneita on täällä monilta eri aloilta, mutta meitä kaikkia yhdistää roolimme työelämässä. Osaamme tarjota apua sille, joka sitä tarvitsee. 

Mä olen valmistunut kesän kynnyksellä aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajaksi. Mä olen alanvaihtaja. Koko elämäni ollut kiinnostunut koulunkäynnistä ja lapsista, mutta jotenkin vasta viime syksynä -nelikymppisenä-  mä pääsin sille raiteelle, jotta nyt tuntuu siltä, että matkanteko on mukavaa.

Meitä aloitti vuosi sitten syksyllä ohjaajakoulutuksessa parikymmentä. Meitä lähti luotsaamaan parivaljakko; Seijat!

Seijoilla on pitkä yhteinen historia Sedun ohjaajakoulutuksessa ja maailmalla jo lukemattomia ammatissaan hyvin menestyneitä ohjaajia. 

Me oltiin onnekkaita, kun meidät valittiin koulutukseen. Meille monille tänne pääsy oli jonkinlainen käännekohta elämässä.

No me alettiin sitten kahlata läpi sitä valtavaa määrää tietoa, jota ohjaajan tulee työssään tietää. Seijat opetti meille paljon lapsista, nuorista, oppimisesta ja oppimismenetelmistä, koulusta ja sen käytännöistä ja siihen liittyvistä lakipykälistä.

Aina sitten välillä noustiin ylös ja hengitettiin kolmion muotoisesti tai tehtiin shaseen piiri.

Meillä oli myös monia muita loistavia opettajia. Ohjaajan kun tulee työssään olla vähän sellainen jokapaikan höylä, että tietäis monista eri asioista.

Liikunnan ohjaamista me harjoiteltiin ja koettiin, että se oli tärkeää, koska tänä päivänä lapset istuu ihan liikaa paikoillaan ja näprää netissä. No luonnollisesti opittiin sitten myös atk:ta, jotta pysyttäis siellä netissä selaavien lasten perässä.

Kallisarvoista oli myös ensiapukoulutus, joka me saatiin. 

And then there was this …wonderful, wonderful Julian Davis. I hope you know, that I’ll always remember this school with warmth because of you.

Meidän opettajat oli aivan huippuja, mutta meitä opiskelijoita oli  parikymmentä ja meillä jokaisella jo elämää takana. Me jokainen tuotiin luokassa esiin omaa osaamistamme ja jaettiin sitä tietoa, jota meillä jo ennestään oli. Autettiin toinen toistamme ja kerrottiin omista kokemuksistamme. Kehittämällä toisen osaamista kehitettiin myös omaamme.

Kaikkea ei kuitenkaan opi luokkahuoneissa. Vähintäänkin yhtä käyttökelpoisia taitoja me opittiin Sedun käytävillä:

Opittiin, että jos oot sinkku, ja vaikka et olisikaan, on todella paljon kohteliaampaa tarjota pastilleja, esimerkiksi Fishermans Frendejä, vaikka tulevalle puolisollesi, tai nykyiselle, kauniista metallirasiasta, sen sijaan että tarjoisit niitä farkkujen  taskussa myttääntyneestä paperipussista

Kun kestitset kavereita, niin kannattaa miettiä etukäteen, onko hän mahdollisesti  semivegetaristi,    pescovegetaristi,     ovo-vegetaristi      lakto-ovovegetaristi tai vegaani. Pian huomaat, että helppoa on tarjota lounas kaupungilla.

Seijat myös vei meitä tutustumaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, mutta aina me osattiin kuitenkin takaisin. Nämä excursiot oli silmiä avaavia. Me päästiin näkemään paljon sellasta, mihin meillä ei ilman Sedua olisi koskaan ollut mahdollisuutta. 

Me saatiin kokemuksia tosielämästä, sieltä, mistä ollaan kuultu vain hurjia huhuja. Ja ymmärrettiin, että noihin paikkoihin meilläkin valmistumisen jälkeen ois mahdollisuus hakea töihin.  

No me oltiin koko syksy aherrettu tosi innokkaasti ja opiskeltu tunnollisesti. Muutos Sedua edeltäneeseen elämään oli meillä monilla, varsinkin meillä äideillä, aika suuri. 

Samalla kun me opittiin uusia asioita koulussa, niin monien perheet oppi uutta kotona.  Meidän perheessä esimerkiksi kaikki osaa nyt käyttää astianpesukonetta ja keittää makaroonia. No,  osaa ne myös ostaa kertakäyttöastioita tai mennä Heseen.  

No, mutta se että osaa soveltaa, on myös tärkeä taito elämässä.

Sitten syksyn päätteeksi joululoma tuli kyllä tarpeeseen. Me oltiin aherrettu paljon. Ja oltiin kyllä jo uupuneita. Mä itse olin vetäny itteni aika piippuun Sedun, avoimen yliopiston ja vielä töiden kanssa. Niinpä sitte sairastuin keuhkokuumeeseen. Onneksi hyvin pitkälti sain sairastaa loman aikana ja mun luokkakaverit kyllä tsemppas ja auttoi mua. Seijat kannusti hienosti takaisin koulunpenkille, vaikka  lääkäri kyllä kehotti vuode lepoon.

Kevät sitten hurahtikin ihan yhtäkkiä.

Syksyn aikana me opittiin valtava määrä teoriatietoa. Sitten pääosin keväällä me oltiin työssäoppimassa. 

Vaikka teoria oli puuduttavaa syksyllä, äkkiä me huomattiin, että teoriassa opitut asiat oli siirtyny käytäntöön ja kasvattanu meidän ammattitaitoa. 

Kevään työssäoppimisjaksoilla me saatiin jo ihan oikeasti näyttää osaamistamme. Me saatiin ihan hyvällä omalla tunnolla kulkea vähän rinta rottingilla ja sivulauseessa puolihuolimattomasti mainita uusi OPSi ja HOJKS:it, niin kuin me oltais ne jo äidinmaidon mukana opittu.  

Kevään aikana moni meidän luokkalainen sai hienoja uutisia; tuleva työpaikka oli löytynyt!

Kevään viimeisenä päivänä Sedussa me kaikki esitettiin toisillemme oman itsemme kasvun puu. Tämä oli viimeinen tehtävä, jonka Seija meille antoi ja myönnetään nyt, että kyllä vähän kuului purnausta, kun ymmärrettävästi meillä jo jalka vipatti kesälaitumille. 

Me askarreltiin sellainen puu, joka me oltiin syksyllä 2016, kun Seduun tultiin. Ja sitten me lisättiin siihen puuhun kaikkea sitä, mitä me oltiin opittu ja miten me oltiin ihmisenä kasvettu.

 Tää päivä, kun me esiteltiin nämä -todella henkilökohtaiset- puut, oli ikimuistoinen. 

Puihin oli vuoden aikana kerääntynyt paljon monenlaisia arvokkaita asioita.

Yks, mikä oli meillä yhteistä, oli se, miten me koettiin, että toisten tuki ja apu oli korvaamattoman arvokasta. 

Meistä harva olis tässä tänään, jos yksin olis koko matka pitäny taivaltaa.

Suuri kiitos luokkakavereille, joiden kanssa tein tämän matkan.  Kiitos vertaistuesta. Kiitos, että sain uusia ystäviä.

Valmistuminen on iso askel. Toisaalta se on jännittävä ja mahan pohjaa kutkuttava, toisaalta myös pelottava. Kun Sedun tuomat rutiinit ja käytännöt loppuu, elämän rytmi on mietittävä uudelleen ja on tehtävä päätöksiä, jotka vaikuttaa suuresti elämään. 

Meillä perheellisillä koko perheen elämään. Tässäkin elämänvaiheessa vertaistuki on arvokasta. 

Tänään, kun me iloitaan valmistumisesta, niin muistetaan, ettei kuitenkaan sekoiteta sitä valmiina olemiseen. 

Vaikka ollaan valmistuneita, niin valmiita ei. Me Sedulaiset pysytään liikkeessä. Me kehitytään! Me pidetään ikuisen oppijan mieli. Joka päivä opitaan jotain uutta ja kehitytään yhä taitavammaksi ammattilaiseksi. Me ollaan rohkeita!

Ja koska onnistuneessa puheessa on hyvä siteerata jotain viisaampaa ihmistä,  - Näin sanoo Seija (ope jaksoi aina muistuttaa, ettei Wikipediaan saa luottaa) Wikipedia, niin haluankin tänään toivottaa rohkeutta tulevaan matkaan Andre Gilden sanoin: 

”Ihminen ei voi löytää uusia valtameriä, ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään”.

Olkaa siis rohkeita ja tarttukaa uusiin haasteisiin innolla.

Lopuksi haluan vielä sydämeni pohjasta onnitella meitä kaikkia tänään valmistuneita. Voimme olla ylpeitä itsestämme, tänään todella on aihetta juhlaan.

Kiitos. 

No. Osasin puheeni ulkoa. 

Silti piti moneen otteeseen takellella. 

Tykkäsivät ne kuitenkin vissiin kuunnella. Itselle jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa. 

Mä olin jo suoraan sanottuna unohtanut koko Sedun, kun rippijuhlat, työpaikan saannin jännittäminen ja sen saaminen sekä Daim ja Daimin ja Dominon välien kehittyminen vei ajatukset niin muualle. 

Kyllä mäkin ajattelin, että en mä tuonne juhlaan kiirehsi, kun töitä olis ollut puoli viiteen, mutta ylitöitä oli niin paljon tehtynä, että karkasin sitten. 

Ja oon tosi onnellinen, että menin. Jotenkin siellä auditoriossa kun hiljentyi, niin muistui mieleen niitä juttuja, joita vuoden aikana siellä tapahtui. 

Olihan se ikimuistoinen ja hyvä vuosi elämässä. Ei sitä käy kieltäminen. 

Paljon me keksittiin marisemista ja valitettavaa, mutta olihan se kuitenki hienoo! 

Kaikki ne hetket, kun syötiin eväitä pyöreillä pöydillä ja juteltiin niitä näitä. Minä nauroin vedet silmissä, kun muisteltiin amisaikoja ja Ford Sierraa...Käppärikäännöksiä...

Voi että...

Mä sain vuoden koulutuksella uuden suunnan elämälleni ja oon siitä suunnattoman onnellinen. 

Kiitos Sedu ja kaikki luokkatoverit. 

Hyvä minä, kun uskalsin olla rohkea ja hypätä tuntemattomaan. 

💓

Itämäen talo Seinäjoella...

Ammattiin valmistumisen kunniaksi päätettiin luokan naisten ja opettajien kesken mennä vielä lopuksi syömään hyvin. 

Mietittiin ja pähkäiltiin kauan sopivia paikkoja Seinäjoella ja lähialueilla. Jollakin oli hyviä kokemuksia Heikkilänmäeltä, Itämäen Talosta ja sen mahtavasta lounaasta. Eräs paikan valintaan vaikuttavista kriteereistä oli myös se, että halusimme tilan, jossa saisimme olla keskenämme ja jakaa todistukset rauhassa. 
Tuvan takassa paloi saapuessamme ihanasti valkakia, kuten meilläpäin sanotaan. Puitteet olivat kyllä hienot. 

Lounas oli mahtavan kattava! Itse hamstraan aina salaatteja. Onneksi emäntä juuri kohdallani kehotti maistamaan myös vuohenjuusto-punajuurivuokaa. Oli sitten muuten uskomattoman hyvää! Ennalta ilmoittamamme erityisruokavaliot oli otettu huomioon todella hienosti. 

Lounas nautittiin luonnollisesti Sorsakosken vanhoilla aterimilla; juuri niillä samoilla, joita mamma ja paappakin käyttivät. 
Lopuksi nautiskelimme vielä ihanalla mansikkakakulla. 
Tuolla fiilistellessä sitä mietti, josko tulevat rippijuhlat olisi kuitenkin ollut helppo järjestää poissa kotoa. 
Illalla valmistumistani juhlistettiin pienellä porukalla kotona grillaten ja yllättäen mansikkakakulla. 
Oli vaan jotenkin ihanan rento ja kotoinen tunnelma; on ne kotijuhlat sittenkin vaan 
Good Idea...

Lukuvuoden verran elämää..

Tänään on se päivä, kun vuoden uurastus palkitaan; saamme aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynninohjauksen todistukset käteen. 

Tänään huokaisen syvään. Rutistus on  vihdoin lopussa. 

Ja samaan aikaan haikein mielin tajuan, että siinä ne nyt sitten olivat; mukavat päivät koulussa samanhenkisten kanssa. Ei enää Hetki-salaatteja pyöreän pöydän ääressä, eikä kahviautomaatilla jonottamista. Ei rauhallista puuvärien ja tussien suhinaa aikuisten värityskirjojen sivuilla. Ei puikkojen kalketta ja valmistuvia sukkia tai peittoja. 

Meitä oli vajaa parikymmentä erilaista naista oppimassa. 

Parikymmentä erilaista persoonaa.

Kaikki ihan huipputyyppejä! 

Ja omat opettajat....

Voi että...

Jään minä heitäkin kaipaamaan! Paljon on koettu yhdessä. 

Paljon olen  viisautta saanut ja monta asiaa oivaltanut. 

Monta kertaa myös itsekseni mutissut, kun.... 

" Noustaanpas oikein ylös ja mennään kymmenen kertaa kyykkyyn; taukojumppa on kiva juttu! "

" Ja sitten vielä Schasseen piiri, reippaasti nyt! "

" Viitotaan H E L S I N K I  ja kaksisataa kolmekymmentä kuusi "

No, nyt ei ihan mennyt oikein, kun tellu ei ole vieläkään opetellut kirjainviittomia....

Ei ole niin, mutta HallaSignia olen tuijottanut YouTubesta. Käykääs kattomassa; se on 

KI-VA! Sinne pääsee tästä.

Mainita täytyy kyllä opettajat laajemminkin. 

Ihanaa englantia!

Ihanaa atk:ta!

Aivan huippua ensiapua ja terveystietoa, ravintotietoa, viestintää... 

Tärkeitä asioita on opettaneet aivan huipputyypit! 

Ja huipputyyppejä on ollut mukana myös arviointikeskusteluissa. 

Nämä ammattilaiset veivät meidät tutustumaan upeisiin paikkoihin; pääsimme Niittyvillaan, Luoviin, Ruutipuiston kouluun, Steinerkouluun. Kävimme luennoilla, joista esimerkiksi Voimaa Arkeen -hankkeen luento syömishäiriöistä oli loistava. 

Juttua menneestä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nyt on saatava tukka ojennukseen ja mekko päälle; päättäjäiset alkaa! 

Heippa! 

Vanha, mutta hyvä, LueNämä-lista...

Kodin Kuvalehdessä, vuoden 2012 numerossa 12, julkaistiin luokanopettaja Irma Reinilän lista hänen lempikirjoistaan. 

Olen säilyttänyt tuota lehtileikettä ja aina silloin tällöin lukenut jonkun Irman suositteleman teoksen. 

Koska koen lukemani teokset mielenkiintoisiksi, haluankin nyt jakaa listan teidän kanssanne. (Tämä on myös osa KonMaritusta; hävitän lehtileikkeen, mutta säilytän tiedon)

Irman lista on seuraavanlainen: 

Forrest Carter; Pikku Puun kasvatus. WSOY

Kirja kertoo puoliverisen pikkupojan elämästä isovanhempiensa luona cherokee-vuorilla lapsen näkökulmasta. Se on surullisen ihana, vanha kirja, josta on myös tehty elokuva. Intiaanien viisautta me kaikki tarvitsemme. 

Carita Forsgren; Auringon kehrä Otava

Mikään ei ylitä Mika Waltarin Sinuhea, mutta tässä on ainakin yritystä. Ja jos sankarittarella on edes pikkuisen suomalaista verta, hänhän selviää. Historiaa kauempaa kuin Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaressa. 

Anneli Kanto; Veriruusut. Gummerus

Järkyttävä kirja Suomen sisällissodasta naisen kannalta. Omat murheet haihtuvat hävettävän pieniksi tämän kirjan lukemisen jälkeen. 

Patricia Wood; Onnenpoika. WSOY

Kirjan päähenkilönä on kehitysvammainen poika; onnenpoika, jonka elämää seurataan liikuttavasti. Onneksi hänelle käy hyvin. Surullista loppua en olisi kestänyt. 

Renate Dorrestein; Lainaa vain. WSOY

Myös tässä kirjassa on päähenkilönä kehitysvammainen poika Igor, joka kaappaa vauvan  ja hoitaa sitä tyttöystävänsä kanssa. Omintakeinen, hauska ja surullinen kirja yhtä aikaa. 

______________________________________

Tästä Irman listasta olen lukenut intiaanipojan elämästä kertovan teoksen, sekä kaksi viimeistä. Aikaa lukemista on jo sen verran, että alkaa oikein harmittaa, kun en saa mieleeni noiden kahden viimeisen teoksen juonta. Nyt kun työssäoppiminen oli erityislasten parissa, olisikin kiva palata noiden pariin. Ehkäpä jostain löytyisi sen verran aikaa, että lukaisisin ne yhtäkkiä.... Olenko muistanut kertoakkaan, että tänä kesänä edessä on rippijuhlien järjestäminen? Juhlat ovat ensimmäiset "isot" meidän perheessä ja aiheuttavat paljon päänvaivaa; suunniteltu on paljon, mutta toteutus ontuu vielä pahasti. 

Olen lisännyt tähän listaan käsin vielä Renate Dorresteinin Kivisydämen ja teoksen; Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Molemmat siis Dorresteinin teoksia. Näitä voin myös suositella. 

Nyt maalaan muutaman puisen kirjainpalikan; ne tulevat kehitystyöhöni, joka pitää olla kouluun valmis perjantaiksi. Jaiks! 

Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle! 

Viimeisiä koulupäiviä...

Opiskelu aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajaksi on saanut blogin melkein kuihtumaan. 

Enpä olisi arvannut sitä viime syksynä; mulla oli intoa ja energiaa vaikka muille jakaa. 

Vaikka opettajat varoittelivat, että opiskelu vie luultua enemmän aikaa, enhän minä sitä ottanut kuuleviin korviini! 

Eilen oli sitten toiseksi viimeinen lähipäivä Sedulla. 

Saimme takaisin kirjoitelmia, joita olimme lukuvuoden aikana näpytelleet. Kaveri vieressä mainitsi, että kylläpäs näitä onkin kirjoiteltu; enemmän kuin muistettiinkaan. Ja että nyt se sitten ainakin tuon tutkinnon osalta loppuu. Minä ajattelin, että niinpä! Ehkäpä mullakin nyt sitten olisi aikaa taas kirjoittaa blogia! 

Ensi viikon perjantaille saatiin vielä tehtävä; minun kehitykseni. Mitä olin syksyllä ja kuinka olen muuttunut, kehittynyt, kasvanut. Nettiä kun selailin, niin löysinkin ihan soppelin puun, josta alkaa vääntää oman näköistä.  

Tuonne juuriin tulisi minä syksyllä 2016; mitä ominaisuuksia olin silloin ja latvustoon sitä kasvua ja kehitystä, jota on tänä aikana tapahtunut. Pyydettiin tekemään paperiversio, jonka voisi säilyttää ja elämän pyörteissä siihen voisi sitten palata miettimään, että onko kehitystä jo niin, että jotkut oksat yltää lähes pilviin (no niin ei sanottu, ihan itse tässä vitsailen).

Mutta tiedätkö, kun mun ei tarvinnut lukea sitä KonMaria kuin pari aukeamaa, niin hokasin jo; on paljon seesteisempi mieli, kun ei ole ympärillä mitään ylimääräistä. Siis sitä tavaraa, joka menee kategoriaan; jos joskus sattuisi tarvitsemaan.

Niinpä sitten avasin PowerPointin. 

Ja vaikka arvostan käsillä tekemistä paljon, niin jotenkin tuntuu, että alanko tässä savumerkkejä lähettelemään, kun meilit, puhumattakaan watsapeista ja muista, on keksitty....

No, tuotos sai olla omannäköinen, joten sillä mennään. 

Vielä täytyy mainita, että ilmaan lensi ajatus siitä, kuinka joku toisi luokkaan muovisen joulukuusen ja alkaisi lisäillä sen oksille yksi kerrallaan asioita, joita koulutus on tuonut mukanaan. Puuhan tämän tehtävän aihiona ei tarvitse olla; se oli vain esimerkki. Yhtä hyvin voisi kehittää vaikka mallinuken(tai vaikka babybornin), jolla olisi syksyllä tietyt vaatteet ja kevään tullessa mallinukke olisi stailattu; jotain olisi matkan varrella ehkä tippunut pois, ehkä asusteita olisi lisääntynyt. Hienoa olisi, jos ryhtikin olisi suorempi lopputuloksessa.  

Mahdollisuudet ovat - nyt huomaan- rajattomat! 

Pitäisiköhän kuitenkin olla luova ja askattella jotain uniikkia, käsin kosketeltavaa? 

Jos siitä nappaisi hyvät kuvat, jotka säilyttäisi digitaalisina...

Silloin tavallaan hamstrais, mutta kuitenkin KonMarittais 😊

Voikaa hyvin!

Kevättä ilmassa, KonMari sohvalla

Muukalainen täällä taas!

Kevät on tullut; sen kertoi eilen ihan lemppariohjelmani Sohvaperunat.

Kevään tulon huomaa myös siitä, miten Domino kiertää aitauksessaan niitä polkuja, jotka vielä ovat jään peitossa; ruoho on märkää ja tuntuu ällöttävältä tassujen alla.

Neiti on aloittanut uuden päivärytmin; ennen seitsemää aitaukseen ja pakotettuna illalla sisään. Luultavasti hän viihtyisi ulkona yötkin!

Aamupalaksi hän nauttii ennen yhdeksää siankorvan ja ruoka maistuu illalla sisääntulon jälkeen.

Nämä ulkoilupäivät ovat  silminnähden vieraannuttaneet Dominoa meistä. Hän on jo pelottavan itsenäinen; välillä tuntuu, että tarvitaanko meitä enää mihinkään muuhun kuin siankorvan antamiseen! No, juoksu on taas näillä näppäimillä; se selittänee paljon tätä käytöstä.

Työssäoppimisjaksoni on päättynyt ja olen taas omassa koulussani oppimassa lisää. Tällä lähiopetusjaksolla keskitymme erityislapsiin. Kävimme jo tutustumassa Niittyvillan kouluun, joka on erityislapsille suunnattu peruskoulu. Kuten Steinerkoulun vierailunkin jälkeen, olin taas ihan myyty. Edellisessä työssäoppimisessa tutustuin erityislapsiin ip-toiminnassa ja se tuntui kyllä hyvältä. Seuraava työssäoppiminen alkaa muutaman viikon kuluttua ja onkin sitten erityislasten parissa; odotan sitä jo innolla. ( koska työssä on mukavaa ja koulussa...ei niinkään )

Menneestä harjoittelusta (oikeasti aikuinen ei ole harjoittelussa, vaan työssäoppimassa, mutta kun tuon sanahirviön olen jo moneen kertaan kirjoittanut, niin se jo kohta ahdistaa)  minulla on rationaalisesti ajatellen hyvä fiilis. Puitteet ovat mahtavat; työyhteisö on kerrassaan loistava ja oppilaat hyvin kehityskelpoisia ☺ -tuo viimeinen oli vitsi.

Mutta kyllä tuohon harjoitteluun mahtuu sitten kuitenkin se -mutta-.

Minä olin hyvä ohjaaja. Sain olla opettajan työpari. Me saimme yhdessä paljon hyödyllistä ja myös mukavaa aikaan. Minä saavutin lasten luottamuksen; olin turvallinen ja luotettava aikuinen, jonka puoleen saattoi milloin vain kääntyä. Minä olin läsnä.

Nyt sinä ajattelet, että mitä juuri piipität, jos kerran kaikki meni noin loistavasti?

Minä sain toimia myös sijaisena.

Minä olin siinäkin ihan hyvä. Mutta kyllä kyyneleet nousevat silmiini, kun mietin, miten huono kuitenkin olin. Ja samaan aikaan minä pystyn täysin rationaalisesti ymmärtämään sen, että minä opettelen olemaan ohjaaja; miten ihmeessä minä voisin vielä olla hyvä opettaja?!?!

Taas huomaan sen, miten en millään malttaisi ottaa niitä pieniä askeleita... Kehittyä pikku hiljaa... Samaan aikaan takaraivossa kolkuttaa, että eläkeikä on pian; en ehdi! Vaikka totuus taitaa olla, että eduskunnan suunnitelmia kuunnellessa minä en taida päästä eläkkeelle ihan heti...  

En muista, olenko tänne kirjoitellut haaveestani luokanopeksi.

Luultavasti en, koska koen pienoista ahdistusta siitä, että te tulette chowchow-blogiin ja täällä jaaritellaan peruskoulusta ☺Viime aikoina täällä ei kyllä ole jaariteltu juuri mistään -kommentoi siellä nyt joku 😂

Yritän saada itseni näppäimille hieman useammin; koska hirveen hyvältä tämä kirjoittaminen tuntuu. Nyt kuitenkin koneessa odottaa märät pyykit ja sohvalla KonMari! Jospas minäkin saan kaappini järjestykseen; monet ovat kuulemma saaneet!

Voi hyvin!

Syysloma lopuillaan; koulu ja arki koitaa :)

Syysloma alkaa olla lopuillaan; tänään riuhtaisen vielä puhtaat lakanat sänkyihin ja pyykkikopan tyhjäksi.

Pari maitoa jääkaappiin ja muropurkki täyteen; uusi kouluviikko on sitten hyvä aloittaa.

Syysloma on tehnyt tehtävänsä; me ollaan oltu vaan ja levätty.

Näinä vapaapäivinä, jotka mulla on virallisesti koulusta etäpäiviä, ei ole päässyt koulumaailma unohtumaan.

Sen lisäksi, että Klovni-viestit jylläävät lasten WhatsUpeissa, on omia läksyjäkin tullut silmäiltyä. 

Tässä pieni silmäys siihen, mitä olen tutkiskellut:

..........OPPIMISEN JA KOULUNKÄYNNIN TUKI

Kuten edellä jo mainittiinkin, Suomen perustuslain mukaan jokaisella on oikeus oppimiseen. Perusopetuslain mukaan jokaisella oppilaalla taas on oikeus saada opetuksen ohella oppilaanohjausta ja riittävää oppimisen ja koulunkäynnin tukea koko peruskoulutuksen ajan. Tukea tulee olla tarjottavissa heti tarpeen ilmetessä joko tilapäisesti tai pitempiaikaisesti, vähän tai laajemmin. Tuki suunnitellaan yhteistyössä opettajien, vanhempien ja oppilaan kanssa. Suunnitelmassa huomioidaan myös mahdolliset muut vaikuttavat yhteistyötahot, esimerkiksi terapeutit. Tuki pyritään tarjoamaan oppijalle omassa koulussa joustavin järjestelyihin.

Syynä oppimisen ja koulunkäynnin tuen tarpeeseen voi olla esimerkiksi: 

• oppimisvaikeudet lukemisessa, kirjoittamisessa tai matematiikassa,
• tarkkaavaisuuden tai keskittymisen vaikeudet,
• aisti- tai liikuntavammat,
• kielenkehitykseen tai – oppimiseen liittyvät vaikeudet (maahanmuuttajat),
• kehityksen viivästymä
• tunne-elämän ja käyttäytymisen ongelmat.

Koska Suomessa lapsen kehitystä seurataan neuvolatoiminnan kautta tiiviisti heti syntymästä lähtien, voidaan viiveet tai poikkeukset kehityksessä ja oppimisessa tunnistaa jo aikaisessa vaiheessa; usein jo ennen lapsen koulutaipaleen alkua. Lapsi voi siis saada tukea jo ennen koulu-uransa aloittamista. Vaikeuksia oppimisessa tai kehityksessä voi toki puhjeta missä tahansa kohdassa koulutaipaletta. Selviö kuitenkin on se, että mitä aikaisemmin vaikeudet huomataan ja mitä ripeimmin niihin tartutaan, sen paremmin vältetään vaikeuksien kasaantuminen. On myös merkittävää, että tieto tukitoimista kulkee seuraavalle tasolle lapsen elämän nivelvaiheissa, jotta tuki on saumatonta.   

Edellä kirjoitetut kappaleet oppimisen ja koulunkäynnin tuesta olivat lain ja suunnitelmien sivuilla elävää idealismia. Arki ja toteutus ovat kuitenkin valitettavasti usein jotain ihan muuta. Tamperelainen opettaja, AnnaMaria Toivonen kirjoittaa blogi -päivityksessään -Kuilun reunalla- seuraavasti: ” En ole huolestunut siitä, että oppilaiden välillä on huomattavia tasoeroja. Olen ainoastaan huolestunut siitä, että meiltä opettajilta viedään resurssit tukea ja auttaa tätä kolmasosaa, joka tarvitsee jo nyt jonkinlaista kielen rikastamisohjelmaa kielitaitonsa kohentamiseen.”  

Maarit Korhonen, kymmeniä vuosia opettaja toiminut hänkin, kirjoittaa näin: ” Välillä tulee rahaa, välillä otetaan pois. Oho, yksi erityisope lisää tänä vuonna ja seuraavana hän onkin jo irtisanottu. 20 iPadia koko koululle yhteisesti ilman nettiä. Mieletön koulutus tuolla ja projekti täällä. Paljon puhetta uudesta Opetussuunnitelmasta. Facebook paukkuu uusia ryhmiä: on yksilöllistä, on rekseille oma, on maahanmuuttajien tukiryhmää. On kovaa kommentointia, kuka on jästipää ja kuka ääliö. Miten sä nyt noin uudistat, meillä uudistetaan näin. Ai sä et uudista ollenkaan! Mutta Liisa Läksy ja Vesa Välitunti jatkavat nenien niistämistä, kyynelten pyyhkimistä, riitojen selvittelyä, vanhempien rauhoittelua, oksennusten korjaamista, lomakkeiden täyttämistä, kokouksissa istumista ja ai niin, opettamista. ”

___________________________________________________

Semmoista....

Miltäs kuulosti?

Nuo blogit, joista nämä lopun lainaukset olivat, ovat  Open huoneessa ja Herää Koulu.

Molemmissa arkikielellä kirjoitettua matskua tämän päivän koulumaailmasta.

Tää lähtis ny laittaan pesukoneen hurisemaan.

Mukavaa tulevaa viikkoa sulle!