Kun vanhat koulutehtävät hymyilyttää...

Siivoilin juhannuksen ratoksi vanhoja muistitikkuja. Sedun koulunkäynninohjaajakoulutuksessa piti kirjoittaa koulukiusaamisesta. Kysymykset olivat niitä iänikuisia, 

- mitä kiusaaminen on?

- miten se ilmenee? 

Muistan, että mua sapetti koko tehtävä, vaikka se tärkeä aihe onkin. Nyt kun myöhemmin tätä lueskelin, niin ehkä tuo sapetus vähän loistaa tässä rivienkin välistä... 

Koulukiusaamisesta

Jari Sinkkonen antoi kolme ohjetta vanhemmille: 1) ole kiinnostunut lapsesi tekemisistä 2) älä pidä lastasi pienenä aikuisena, vaan anna hänen olla lapsi ja 3) riittää, että joku aikuinen on lapselle majakkana myrskyssä. 

Kiusaaminen on aamulla ensimmäisenä esillä päivän sanomalehdessä, netissä, radiossa, televisiossa, musiikissa, kirjallisuudessa, elokuvissa, blogeissa, illalla vanhempainillassa, viikonloppuna messuilla ja jumalanpalveluksessa. Eihän kukaan oikeasti jaksa ottaa kaikkea tätä kiusaamista koskevaa tietotulvaa vastaan!

Minä olen lopen kyllästynyt koko kiusaamiseen; siitä pasaamiseen ja sillä ratsastamiseen. Pelkkä sanan näkeminen tai kuuleminen saa minut huokaisemaan, ja kääntämään korvat koriste-asentoon. Kun missi tai muuten vaan isopovinen julkkis, vuodelta x, ei pääse hetkeen keltaisen lehdistön etusivulle, muistaa hän yllättäen, että häntäkin kiusattiin. Tai jos sillä ei tilille kilise mammonaa, muistuu mieleen se, että taisikin joskus, kyllä, kerran, olla oikein kiusaaja! Siinä pikkutytöt ja pissaliisat sitten lukevat suuria otsikoita, ihailevat tekohiusta, -kynttä ja -povea ja sielunsa silmin näkevät itsensä lööpissä. Sitten joskus –mutta ensin täytyy saada se kokemus, koska hehän eivät ymmärrä, että lööppi voisi olla tekaistu. Kiusaaminen on tämän päivän trendi! Kiusallinen Korvamato! En tiedä, kuka oli ensimmäinen; siis se, joka aloitti tämän julkisuudella ratsastamisen. Kuka teki siitä julkisuustempun, myi levyjään tai elokuvaansa tai piti luennon.

Muistan olleeni yläasteella, kun meidät kaikki kerättiin koulun auditorioon kuuntelemaan miestä, joka oli tuonut mukanaan pääkallon. Hän asetti pääkallon sisään palavan hehkulampun ja näytti kuinka ohut otsalohkomme on. Moni meistä ei edes pystynyt katsomaan pääkalloa, mutta monelle jäi mieleen se, että eipä lujaakaan tarvitse lyödä saati potkaista, niin läpi menee. Aika kultaa muistoja, mutta siinä oli mies paikallaan. Muistaakseni oli kaukaa tullut ja ensiavussa töissä. Silloin kiusaaminen oli ensisijaisesti fyysistä. Paitsi tytöillä; niillä se oli silloinkin nälvimistä ja selän takana puhumista.

Minä olin kauan sitä mieltä, että kun vain on kunnon vanhempi ja pitää mukulansa ojennuksessa selviää kunnialla.

Ajattelin, että kyllä koulussa opettaja hoitaa; pitää huolta ja puolustaa; katsoo tarkasti; huomaa kiusaamisen ja puuttuu siihen. Kun vain kaikki pitää omistansa huolta, niin koko kylän mukuloilla on hyvä olla. Ei ole.

Peittelin esikoista nukkumaan jokunen vuosi sitten. Ennen pään tyynyyn painumista se sai vaivihkaa sanottua saaneensa päivällä turpiin. Oli ollut juoma-automaatilla liikuntatunnin jälkeen. Takanaan oppilas, joka oli unohtanut pitkämielisyytensä aamulla kotiin. Esikoinen joi liian kauan; sen tähden poski lätisi.

Toisessa tapauksessa, kun kolmantena päivänä peräkkäin hain esikoistani koulusta, ihan sieltä luokan ovelta asti, myönsi luokkatoveri viimein, ettei poikani ollut käskenyt hänen kirjoittaa taululle, että enkunope on mulkku. Ihan itse oli keksinyt ja kirjoittanut. En minä siihen poikaan siellä käytävällä edes katsonut. Kunhan nyt annoin ymmärtää, että tässä se mami noutaa omansa koulusta niin kauan, kunnes sinulla alkaa kielenkannat liikkua. Koko ajan poikani piti päänsä ja kielsi, ettei ollut käskenyt mitään kirjoittaa; hyvin se pysyi itsekseen pystyssä. Ajattelin nyt kuitenkin olla vähän tukena; niin kuin omenapuille laitetaan se tukikeppi; vähän aluksi, jotta pääsee kunnolla juurtumaan.

Tämän kuopuksen kohdalle on kertynyt tätä whatsup -draamaa. Meillä kaikki sovellukset ovat käytössä. Meillä on myös käyttöoppaat käytössä; ne sanalliset versiot. Toissa viikolla vanhempainillassa eräs äiti taputteli itseään olkapäälle, kun ei ole antanut viidesluokkalaiselle tyttärelleen käyttöön vielä älypuhelinta. Hirveää sontaa siellä whatsup:ssa, kun ”joku” kirjoittaa sinne että ”ime m****a!” Älä ny mitään!?! 

Kuka ihan oikeasti ajattelee niin, että meidän lapsemme olisivat niin älykkäitä ja fiksuja, että ihan itsekseen – ilman opetusta - osaisivat käyttää näitä nykypäivän sovelluksia? 

Eihän käyttämättömyydellä opita somessa käyttäytymään! Täytyyhän sovelluksia käyttää, että niistä saa hyödyn esiin ja täytyyhän lapsen saada opastusta, jotta hän osaa siellä käyttäytyä! Eihän kukaan äiti pukkaa lastaan uima-altaan syvään päähän ilman uimaopetusta ja sitten manaa allasta, kun se oli niin hirveä paikka, että meinasi hukuttaa lapsen. Summa summarum. Paljon siis nykypäivän kiusaamisesta tapahtuu somessa, esimerkiksi whatsup:ssa ja se on ihan kokonaan meidän vanhempien moka; peiliin katsomisen paikka!

Minä tuota Sinkkosta lainasin tuolla alussa. Siinä on pappa isolla p:llä. Alkaa se olla jo vähän toisella kymmenellä, että kyllä nämä nykymaailman sovellukset siltä vähän pitää jättää kuulijan vastuulle, mutta monessa se vielä on kovasti asialla. Olen käynyt luennoilla aina, kun niitä nyt on mukavan ajomatkan päässä ollut. Kiitettävästi tänne Etelä-Pohjanmaalle junat kulkevat; ja lähtevät.

Monta olisi aina kysymystä vielä luennon jälkeen, mutta juna ei odota. Pappa Sinkkonen suoristaa Gantin neuleensa ja viilettää taksiin. Hirmuisen monesta asiasta saan Sinkkosen pappaa kiittää; ihan pienistä ja mahdottoman yksinkertaisista. 

Oleminen läsnä. Se on valtavan yksinkertaista, mutta silti kovin haastavaa. 

Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan 10-14 -vuotiaat viettivät perheensä parissa aikaa vuosina 1987-1988 keskimäärin kymmenen minuuttia päivässä. 

Vuonna 1999 perheen parissa vietetty aika oli kutistunut viiteen minuuttiin. Miettii siinä pakostakin sitten, että onko sitä vanhempana ollut jo 10-14 –vuotiaille tarpeeksi kauan se tukikeppi, jos sen ikäisen kanssa pitäisi viidessä minuutissa per päivä ehtiä kaikki asiat hoitaa. Ja huomata nyt sitten vielä sekin, että vuodesta 1999 on varmasti kutistuttu lisää; tuossa yhteisessä ajassa.

”Sä ootkin aina ollu tommonen sylittäjä!” sanoi ystäväni joskus, muutamia vuosia sitten. Läsnäoloa, syliä ja kuuntelemista, juttelemista ihan väsymiseen saakka; voisiko niistä olla apua kiusaamattomuuteen? Kun olen kovasti ollut Sinkkosen papalle uskollinen, niin olen hänen neuvoistaan yrittänyt ottaa vaarin. Aika kertoo, mutta jos keinot voisivat olla noinkin helpot, niin niitä kannattaisi ehkä käyttää muidenkin.

Kun itse olin nuori, oli 90-luku. Minun lapseni elävät nuoruuttaan 30 vuotta myöhemmin. Olisi helppoa olla se kukkahattutäti, joka paasaisi oman nuoruutensa jälkiviisaudella ajatuksenaan parantaa maailmaa. Mutta kun se juna meni jo. Se jälkiviisaus jota minulla on, ei päde minun lasteni nuoruuteen.

Kiusaaminen se jatkuu aina vaan. Muuttaa muotoaan uudistuvan maailman mukana; pakkohan sen on; muuten se loppuisi kuten pyramidin muotoiset pillimehut.

Olisin minä voinut kaikkiin kiusaamista koskeviin kysymyksiin ihan suoraan ja fiksustikin vastata. Mutta olisiko se ollut sinun hieman tylsää lukea 18 samanlaista arviointitehtävän vastausta. Ja kun Pohjanmaalla ollaan, niin kiusaa se on pienikin kiusa ☺.