Rakkautta ja rajoja...

Suhteemme alusta saakka meillä on mieheni kanssa ollut roolit, joita monet kutsuisivat kovin perinteisiksi.  

Minä vaimona mukisematta nousen aamulla ylös ja keitän kahvin. Pöydälle unohtuneesta käytetystä kahvimukista mokotan ja siirrän sen suurieleisesti taas kerran astianpesukoneeseen, jossa luonnollisesti on jo likaisia astioita, koska rooliini kuuluen tyhjennän puhtaat astiat hetimiten aina pesun loputtua. Jos joku random kodissamme vieraileva ei tätä sanomatta ymmärtäisi, olen kirpputorilta kotiuttanut koneen kylkeen magneetin, jossa selväsanaisesti äidinkielellämme lukee "likaiset". 

Olen vuosien saatossa saanut useita ihmetteleviä kommentteja koskien sitä, miten omatoimisesti kotiamme järjestän. Olen kaikille hämmästyneille kertonut, että koen omaavani vapaat kädet niin kauan, kun jääkaappi ja sänky pysyvät suurinpiirtein samoilla sijoillaan. Nämä kaksi elämän peruspilaria ovat ne, joita mieheni hengissä pysyäkseen tarvitsee. Kun kuudentoista vuoden saman katon alla vietetyn yhteiselon jälkeen mieheni yhä miettii Fiskarsin saksien säilytyspaikkaa, olen pienessä mielessäni päätellyt, ettei sillä nyt hänelle ole käänteentekevää merkitystä, onko sohvallamme viisi vai kymmenen tarkasti värikoodin mukaan hankittua saati aseteltua tyynyä. 

Usean vuoden miettimisen jälkeen, kun päätin lopulta poistaa eteisaulastamme peiliovellisen kaapiston, ilmeni seikka, jota en itsekään osannut odottaa. Rakentajamme oli suuressa viisaudessaan päättänyt säästää sekä lasikuitutapettia että laminaattia. Kumpaakaan ei massiivisen kaapiston kohtaan ollut asennettu. 

Ajattelin jo, että nyt tuli stoppi etelä-pohjalaisen naisen kodin omatoimiselle järjestämiselle, mutta koska sekä jääkaappi että sänky säilyttivät paikkansa, jatkui elomme samoilla ajan saatossa hyviksi havaituilla roolituksilla.

Minä suunnittelen ja toteutan, mieheni toteaa, jos toteaa, muuttuneen lopputuloksen. 

Koska puutarha on aluetta, jossa olen saanut vahvasti mieheni mielipidettä kysymättä visioitani toteuttaa, on viimeisenä perheeseemme saapuneen jäsenen yllättävä toteutukseen osallistuminen saanut minut hämilleni. Oman suorituskykyni rajallisuuden ymmärtäneenä, otan enemmän kuin mielelläni tarjolla olevaa apua vastaan, mutta päättäväisenä keski-ikäisenä naisena haluan pitää vahvasti kiinni visioistani ja valvoa, että toteutus on suunnitelmani kaltainen. 

Tässä emme nuorimman tulokkaan kanssa koe asiaa sanonnan eye to eye-mukaisesti. 

Syystä, joka minulle ei näihin päiviin mennessä ole valjennut, päätti kauniin kermanvärinen Chowimme edellisen kesän eräänä hellepäivänä kaivaa noin kahdenkymmenviiden sentin syvyisen kuopan keskelle nurmea.  

Uutta tällainen uuttera puutarhurointi ei toki hänen kohdallaan ollut. Jo ensimmäisenä kesänään hän silminnähden ylpeydestä puhkuen saapui kertomaan hienosta saavutuksestaan; aitauksessa oli juuri edellä kertomani kaltainen kuoppa, joskin eri kohdassa. 

Olemme antaneet keskeisellä kulkuväylällä olevan taidonnäytteen olla, vaikkakin sen olemassaolo on hirvittänyt meitä kaikkia. Kuoppa on juuri sen kokoinen, että sinne astuessaan tietää satuttavansa nilkkansa pahasti, eikä meillä kenelläkään ole huomattavissa siinä, jos missään, mittakaavassa olevia masokistisia piirteitä. 

Mistä lie mieleeni tullutkaan, talven jäljiltä kanervaistutuksia hävittäessäni, että ruukkujen pohjille jäävä multa täyttää kuopan mainiosti. 

Tiistain jälkeisen kylpypäivän loistava tulos mielessäni, en voinut hetkeen ymmärtää näkemääni, kun terassillemme marssi yltä päältä mullassa oleva teini-ikäinen hortomi-Chowi. Suuressa näppäryydessäni olin sotkenut Hänen Ylhäisen Arvonsa tarkkaan mietityn vision puutarhamme tilasta. 

Kuoppa oli taas paikallaan. 

Koska meistä jommalle kummalle on silminnähden epäselvää perheemme sisäinen roolitus, olemmekin nyt perin pohjin miettineet tilanteeseen meitä kaikkia miellyttävää ratkaisua. 
Kuten aina, eteeni tulevissa ihmissuhteita ja kasvatusta koskettavissa pattitilanteissa, käännyin nytkin suurenmoisen Jari Sinkkosen avun puoleen. Vastaus, jonka olin kirjastaan alleviivannut ja käyttänytkin jo useassa aikaisemmassa tilanteessa, oli taas varsin selväsanainen; "teini tarvitsee rakkautta ja rajoja". 

Puutarhassamme on nyt mullalla täytetty entinen kuoppa, jonka ympärillä on aita. 
Raja menee siinä, ettei aidan sisäpuolella ole kenellekkään rakkautta tarjolla.