Niin kuin kuorisankoa meitä viedään...

Monia vuosia sitten televisiossa pyöri Marko Paanasen kodinsisustusta käsittelevä ohjelma, jossa hän lateli suorasukaisesti mielipiteitään asiasta kuin asiasta julki. Tämä ohjelmasarja ei ollut se perinteinen Inno, jossa koteja sisustettiin, vaan jonkinlainen loppuhuipennus, kun sittemmin miestä ei ole televiossa juurikaan näkynyt.  

Eräässä jaksossa Paananen kommentoi, kuinka meillä Suomessa on sellainen kummallinen tapa, että asiakkaan oletetaan tietävän hankinnassa olevasta tuotteesta melkoisesti. Muistaakseni hän painotti, että tosiasiassa tiskin takana meitä palvelevan myyjänhän se asiantuntija pitäisi olla ja meillä asiakkailla kuuluisi olla kaikki maan ja taivaan välinen oikeus olla totaalisen tietämättömiä hankinnan yksityiskohdista. Jotenkin näin muistan Paanasen kommentoineen ja kuten silloin ja yhä vieläkin, näen hänen kanssaan asian samalla tavalla. 

Liiankin usein olen törmännyt tilanteeseen, jossa koen vaivaavani myyjää, kun tiedustelen häneltä apua hankintaa tehdessäni. Ilme, joka suorasukaisesti antaa minun ymmärtää, että enkö todella ole tutkinut asiaa etukäteen netin runsaan materiaalin avulla ennen itseni kauppaan raahaamista, on enemmän kuin tuttu. 

Sen sijaan, että vastaisin hänen ilmeeseensä ilmeellä "ymmäräthän, että jos olisin sen tehnyt, olisin valinnut netin valtavasta valikoimasta haluamani tuotteen kotiinkuljetuksella, eikä sinun työpanoksellesi olisi ymmärtääkseni enää tarvetta", valitsen ilmeen, joka hätinä kuuluvalla äänellä sanoo "pahoittelen aiheuttamaani vaivaa, annatko nyt vaan jonkun, joka asian hoitaa, ei sillä nyt niin väliä, jatka sinä vain töitäsi". 

Se, miksi Marko Paananen kommeneteineen tuli pitkän ajan jälkeen mieleeni, juontaa juurensa siitä, kun sunnuntaiaamuinen pesukoneen käynnistystoiminto ei ottanut edes tuiverrukselta tuntuvaa tuulta likaisiin purjeisiinsa. 

Onneksemme ystäväpiiriimme kuuluu henkilö, joka pyhäpäivän levosta huolimatta saapui avukseni. 

Muuttaessamme kuusitoista vuotta sitten tähän juuri silloin valmistuneeseen omakotitaloon, huomasimme, että sähkötyöt oli tehty ruksittamalla vaihtoehdoista runsas / normi / minimalistinen, juurikin se pelkäämämme minimalistinen. Jos villin veikkauksen saisi heittää, arvelisimme, että lisätietoihin oli kirjattu, että "kun nyt vaan niin teet, että asian hoitaa, ei sillä nyt niin väliä". 

Niinpä kodinhoitohuoneessamme on koko täällä viettämämme ajan komeillut ylhäisessä yksinäisyydessän tasan kokonaista yksi pistorasia. 

Perheemme kasvaessa ja pyykkivuoremme kurkotellessa kohti korkeuksia, hankimme pesukoneemme viereen muiden lapsiperheiden tavoin arkea helpottavan kuivausrummun. 

Koska sähköpistokkeita tässä talomme länsisiivessä oli vain se orpo edellä mainittu yksi, liitimme kuivausmasiinan sähköverkkoon luonnollisesti jatkojohdolla. 

Tämä kovin normaalilta kuulostava toimenpide oli sittemmin koitua kohtaloksemme. 

Pesukoneen sunnuntaiaamuinen toimimattomuus juonsi juurensa kolmeliitäntäiseen jatkojohtoon, joka tuntemattomasta syystä oli ottanut laajahkon mustan osuman jossain lauantai-iltapäivän ja sunnuntaiaamun välisenä aikana. 
Sähköihin perehtynyt ystävämme valaisi meitä auliisti, etteivät pesukoneemme ja kuivausrumpu saisi missään almakassa tai edes sen ulkopuolella käytössä olevassa nimessä olla kytkettynä sähköverkkoon saman jatkojohdon kautta. 
Kahta näin massiivista aparaattia ei jatkojohto jaksa mustumatta pyörittää. 

Silloin sinä, Marko Paananen, tulit sanoinesi mieleeni. 
Nyt onkeeni ottaneena tiedän, että seuraavalla kerralla, kun olen hankkimassa jatkojohtoa, tai mitä tahansa muutakaan tarviketta, aion vakain askelin, pää pystyssä, kävellä suorinta tietä myyntitiskille ja vahvasti artikuloiden kysyä, minkälaisen tuotteen minun tulisi hankkia. 
Nyt nimittäin ymmärrän, ettei kriteeri "kun nyt vaan asiansa hoitaa, ei sillä nyt niin väliä" ole minkään lajin loppupeleissä mistään kotoisin!

Nyt varmasti mietitte, miten avulias Jim -The Cable Guy- Carrey vastasi korkealta ja kovaa tulevaan kysymykseeni siitä, miksi ihmeessä kolminapaisia jatkojohtoja myydään, jos ne kuitenkin kolminaisuudestaan huolimatta kestävät vain yhden laitteen käyttöä. 
Vastaus oli yksinkertaisesti, 
no niin-pä....

Sinä, joka ajattelit tulevasi lukemaan Choweista, saavuit tämänkertaisen tekstini Chowipuutteista huolimatta ihan oikeaan paikkaan. Sellaista tiedäthän elämä on, että myös Chowi-perheissä saattuu ja tapahtuu, toisinaan myös jotain muutakin kuin Choweja. 

Rakkautta ja rajoja...

Suhteemme alusta saakka meillä on mieheni kanssa ollut roolit, joita monet kutsuisivat kovin perinteisiksi.  

Minä vaimona mukisematta nousen aamulla ylös ja keitän kahvin. Pöydälle unohtuneesta käytetystä kahvimukista mokotan ja siirrän sen suurieleisesti taas kerran astianpesukoneeseen, jossa luonnollisesti on jo likaisia astioita, koska rooliini kuuluen tyhjennän puhtaat astiat hetimiten aina pesun loputtua. Jos joku random kodissamme vieraileva ei tätä sanomatta ymmärtäisi, olen kirpputorilta kotiuttanut koneen kylkeen magneetin, jossa selväsanaisesti äidinkielellämme lukee "likaiset". 

Olen vuosien saatossa saanut useita ihmetteleviä kommentteja koskien sitä, miten omatoimisesti kotiamme järjestän. Olen kaikille hämmästyneille kertonut, että koen omaavani vapaat kädet niin kauan, kun jääkaappi ja sänky pysyvät suurinpiirtein samoilla sijoillaan. Nämä kaksi elämän peruspilaria ovat ne, joita mieheni hengissä pysyäkseen tarvitsee. Kun kuudentoista vuoden saman katon alla vietetyn yhteiselon jälkeen mieheni yhä miettii Fiskarsin saksien säilytyspaikkaa, olen pienessä mielessäni päätellyt, ettei sillä nyt hänelle ole käänteentekevää merkitystä, onko sohvallamme viisi vai kymmenen tarkasti värikoodin mukaan hankittua saati aseteltua tyynyä. 

Usean vuoden miettimisen jälkeen, kun päätin lopulta poistaa eteisaulastamme peiliovellisen kaapiston, ilmeni seikka, jota en itsekään osannut odottaa. Rakentajamme oli suuressa viisaudessaan päättänyt säästää sekä lasikuitutapettia että laminaattia. Kumpaakaan ei massiivisen kaapiston kohtaan ollut asennettu. 

Ajattelin jo, että nyt tuli stoppi etelä-pohjalaisen naisen kodin omatoimiselle järjestämiselle, mutta koska sekä jääkaappi että sänky säilyttivät paikkansa, jatkui elomme samoilla ajan saatossa hyviksi havaituilla roolituksilla.

Minä suunnittelen ja toteutan, mieheni toteaa, jos toteaa, muuttuneen lopputuloksen. 

Koska puutarha on aluetta, jossa olen saanut vahvasti mieheni mielipidettä kysymättä visioitani toteuttaa, on viimeisenä perheeseemme saapuneen jäsenen yllättävä toteutukseen osallistuminen saanut minut hämilleni. Oman suorituskykyni rajallisuuden ymmärtäneenä, otan enemmän kuin mielelläni tarjolla olevaa apua vastaan, mutta päättäväisenä keski-ikäisenä naisena haluan pitää vahvasti kiinni visioistani ja valvoa, että toteutus on suunnitelmani kaltainen. 

Tässä emme nuorimman tulokkaan kanssa koe asiaa sanonnan eye to eye-mukaisesti. 

Syystä, joka minulle ei näihin päiviin mennessä ole valjennut, päätti kauniin kermanvärinen Chowimme edellisen kesän eräänä hellepäivänä kaivaa noin kahdenkymmenviiden sentin syvyisen kuopan keskelle nurmea.  

Uutta tällainen uuttera puutarhurointi ei toki hänen kohdallaan ollut. Jo ensimmäisenä kesänään hän silminnähden ylpeydestä puhkuen saapui kertomaan hienosta saavutuksestaan; aitauksessa oli juuri edellä kertomani kaltainen kuoppa, joskin eri kohdassa. 

Olemme antaneet keskeisellä kulkuväylällä olevan taidonnäytteen olla, vaikkakin sen olemassaolo on hirvittänyt meitä kaikkia. Kuoppa on juuri sen kokoinen, että sinne astuessaan tietää satuttavansa nilkkansa pahasti, eikä meillä kenelläkään ole huomattavissa siinä, jos missään, mittakaavassa olevia masokistisia piirteitä. 

Mistä lie mieleeni tullutkaan, talven jäljiltä kanervaistutuksia hävittäessäni, että ruukkujen pohjille jäävä multa täyttää kuopan mainiosti. 

Tiistain jälkeisen kylpypäivän loistava tulos mielessäni, en voinut hetkeen ymmärtää näkemääni, kun terassillemme marssi yltä päältä mullassa oleva teini-ikäinen hortomi-Chowi. Suuressa näppäryydessäni olin sotkenut Hänen Ylhäisen Arvonsa tarkkaan mietityn vision puutarhamme tilasta. 

Kuoppa oli taas paikallaan. 

Koska meistä jommalle kummalle on silminnähden epäselvää perheemme sisäinen roolitus, olemmekin nyt perin pohjin miettineet tilanteeseen meitä kaikkia miellyttävää ratkaisua. 
Kuten aina, eteeni tulevissa ihmissuhteita ja kasvatusta koskettavissa pattitilanteissa, käännyin nytkin suurenmoisen Jari Sinkkosen avun puoleen. Vastaus, jonka olin kirjastaan alleviivannut ja käyttänytkin jo useassa aikaisemmassa tilanteessa, oli taas varsin selväsanainen; "teini tarvitsee rakkautta ja rajoja". 

Puutarhassamme on nyt mullalla täytetty entinen kuoppa, jonka ympärillä on aita. 
Raja menee siinä, ettei aidan sisäpuolella ole kenellekkään rakkautta tarjolla.  

Ennen pitkää aina syy pakkaa selviämään...

Olen tässä yhteisten vuosiemme aikana useasti törmännyt tilanteeseen, jossa olen tiukkasanaisesti moittinut ensin aikoinaan Dominoa ja nyt myöhemmin molempia karvaturrejani terassin alle kohdistuvista hyökkäyksistä. 

Terassin alle kumpikaan noista yli kaksikymmentäkiloisista herkuttelijoista ei mahdu, mutta tulitikkuaskilla mitatuista laudanraoista he ovat varsin tehokkaasti tehneet ilmahyökkäyksien kaltaisia iskuja milloin mihinkin kohtaan terassia. 

Joitakin kohtia kuitenkin on, joihin hyökkäyksiä on vuosien saatossa tehty tiheämmin. 

Tänään noiden iskujen syy selvisi myös minulle. 

Olin asettelemassa lasitetulle terassillemme, jota tällaisina päivinä myös pätsiksi voi hyvällä omallatunnolla kutsua, Ikeasta kotiutettuja verhoja. Sinällään verhot eivät päivä päivältä nousevaa lämpötilaa vastaan millään pärjää, mutta oikein vahvasti jo uskoo, niin pienessä mielessään saattaa satunnaisesti ajatella, että kyllähän ne varjostavat. 

Terassin avautuvista kohdista oli avoinna myös se, joka kalliilla hinnalla suostuttiin hankkimaan, kun edustaja kiven kovaan väitti, että tuuletusräppänöitä tulee olla kolme, vaikka kulkuväyliämme arjessa on kaksi. Liukuuhan se hienosti ja päästää ilmavirran vaihtumaan, mutta hintaansa nähden sen se saa vielä hamaan tulevaisuuteen moitteetta tehdäkin. 

Katseeni taisi olla vähintäänkin hölmistynyt, kun aitaukseen kipitti kahden toisinaan hermojakin raastavan tassuttelijan lisäksi kolmas. 

Luonnollisesti ajattelin sen olevan vain pikaisella ohikulkumatkalla, koska jokainen näkökyvyn omaava huomaa, että sadankolmenkymmenen neliön talomme pullistelee kaksi-, ja nelijalkaisista asukkaistaan jo varsin huomattavasti. 

Toisin kuitenkin kävi. 

Hölmistynyt katseeni, joka perheeni lähes kaikkiin jäseniin toimii sangen merkittävällä  varmuudella  ei pysäyttänyt matkalaista. Se ei ilmeeni nähdessään kokenut tarvetta muuttaa navigaattoriinsa vaihtoehtoista reittiä saati määränpäätä.  

Siinä Ikean verhot sylissäni kiitin mielessäni linjoistaan huolta pitävää tulitikkuaskia, terassin rakentanutta miestäni sekä rautakaupan kesätyöntekijää, jonka ansiosta terassin laudoitusta peittää epähuomiossa todella edullisesti kotiutettu paksu, kutsumattomat ohikulkijat loitolla pitävä matto. 

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut mahduttavani kattomme alle vielä kolmannenkin tassuttelijan. Kun ikää on erään kerholaisemme sanojen mukaan keski-ikäisen naisen verran, alkaa omia piirteitään jo varsin selvästi tunnistaa sekä myös myöntää. 

Tilanteessa, kun autistisia piirteitä huomaa itsessään niin, että muumimukit ovat ainoat kaappiin hyväksyttävät parittomat astiat, alkaa penaalin tylsinkin käsittää, ettei kahden Chowin omistaja vaihda plaatua. Koska koko ikäni olen astunut sudenkuoppiin otsikolla; " kerää koko sarja", on luonnolista, että talomme seinät pullistuvat entuudestaan joko sinisellä, punaisella tai fawn:lla tassuttelijalla. 

Sinä,  terasimme alle tassutellut, 

 et ollut edellämainituista mikään.