keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomi 100

Onnea Suomi 100 vuotta ja Onnea me kaikki suomalaiset, jotka saamme juhlia tänään itsenäistä kotimaata. 
Täällä aamu lähti käyntiin puoli kuudelta; Domino ja Daim juoksentelivat onnellisina uudella lumella puolisen tuntia. 
Neidin kanssa koristelimme sitten huomiseen keva-kerhon kahvihetkeen kaikille osallistujille Suomi-piparin. 
 Piparimuotin nappasin syksyllä kirpparilta eurolla! On se jo ehtinyt maksaa itsensä, kun ensin töissä lasten kanssa teimme kotiinviemistä ja nyt vielä nämäkin. Itse vältän nyt viljaista, kun vatsa meinaa oireilla meilkein kaikesta, mitä sinne sullon. 
 Nettiä selatessa sattui eteeni tällainen Alakarpisti-blogi.
Siellä samalla muotilla oli tehty munattomia pikkuleipiä, joissa oli käytetty mantelijauhoa ja tuorejuustoa. Mietin reseptin muokkaamista niin, että jäisi maitokin pois. Katsotaan, kuinka innostun kokeilemaan. 
Tässä on omien sanojensa mukaan meidän neidin nätein pipari. 
Sen kauneuden myötä toivotamme kaikille oikein 
Onnellista Itsenäisyyspäivää! 

torstai 30. marraskuuta 2017

Dominon kuulumisia...

Tarkkasilmäisimmät ovat varmasti huomanneet, 
että  vaikka elämmme tavallaan unelmaamme; arvokasta teini- ja Chowiperheen arkea, ei elämä viime aikoina ole ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. 
Voisi sanoa, että meillä on elämä kohdillaan; minulla uusi ammatti ja työ ja itse asiassa tätä kirjoittaessani paremmalla puoliskollani ihan sama juttu. Hän saa nyt toimia ammatissa, joka oli hänelle pitkään unelma. Lasten koulut sujuvat hyvin ja kiitos kahdeksan tassun, kodissamme rakastetaan paljon. 

Mehän lähdimme esikoisen rippijuhlien aikaan mukaan Omega-ravintolisän testiryhmään. 
Domino valittiin mukaan laajasta hakijaryhmästä ja me olimme luonnollisesti onnemme kukkuloilla valinnasta. Olimme tutustuneet EffeBalancen kalaöljyihin ja lukeneet huimista kokemuksista, joita tuotteen käytöllä oli saavutettu. 
Yläpalkin kuva on otettu heinäkuun lopussa. Juuri näihin aikoihin Domino aloitti Efectrin nauttimisen. Niin kaunis kun tuo Fiinikuvan kuva onkin, on se valitettavasti tänään vain kaunis muisto.  

Dominon henkinen tila on Effen käytön myötä parantunut aivan huimasti! Hän on virkeä. Hän leikkii Daimin kanssa aivan uskomattoman paljon! Hän juoksee ja saa hepuleita. Hän on kertakaikkisen ihana. 💗 Hän on aivan kuin saanut "pentuisuutensa" takaisin. 

Kyyneleen silmäkulmaan tuo sen sijaan Dominon karvapeite, joka heinäkuun lopusta eli öljyn käytön aloittamisesta lähtien on laskenut kuin lehmän häntä. Syksyn aikana olemme yrittäneet tehdä monenlaisia pieniä muutoksia. Käytimme jonkin aikaa BritCaren lammas-riisi nappulaa, joka on sekä vehnätöntä että maissitonta. Lisäsimme ruokaan Effen öljyn lisäksi b- ja e-vitamiinia. Mikään ei tuntunut auttavan. 

Kun Daim maanantaina oli Spa-päivässään Seinäjoella Doggies&Kitties- lemmikkihotellilla, konsultoin siellä taas Dominonkin tilaa. Yhteistuumin totesimme karvan olevan järkyttävässä kunnossa. Varasimme torstaille ajan pesulle, harjaukselle ja karvan alasleikkuulle. 
Itkua pidätellen mietin rakastamme ilman karvaa, vaikka mikä tilanne tämä nykyinen tällaisella karvalla oli? Karvatonhan se nytkin tavallaan oli! 

Samaisena iltana soittelimme EffeBalancen-testiryhmän yhteyshenkilön Mikko-Villen kanssa. Puhelun alussa minä olin aivan neuvoton ja heittämässä jo öljyjä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Olin niin väsynyt Dominon turkin loputtomalta tuntuvaan huononemiseen, että koin, että pohja oli nyt tavoitettu. Nyt sai riittää! 
Kokosimme Mikko-Villen kanssa kuitenkin vielä kaikki Dominon faktat kasaan ja päätimme vielä koittaa. 
Lemmikkihotellin, EffeBalancen ja Faunattaren  vankka osaaminen yhdistettiin ja tehtiin suunnitelma, jolla Dominon tila koitetaan nyt saada nousuun. 
Tästä viikosta alkaen Domino saa tripla-annoksen omegaa sisältävää Efectri-öljyä. Öljy jaetaan tasan aamu- ja iltaruualle. Omega-öljyn lisäksi ruokaan lisätään b- ja e-vitamiinia sekä uutena sinkkiä.
Ruuaksi valittiin Faunattaren valikoimasta Mush:n raakaruoka, josta sianjauheliha-pötköt.  
Lemmikkihotellin osaaminen oli sitten vuorossa tänään. 
Domino pääsi Daimin tavoin Spa- sekä hoitopäivän viettoon. 
Kuvitelkaa, että edellinen ammatti-ihmisen harjaus on Dominolle tehty lokakuussa juuri ennen syyslomaa.
Tässä näette, miten valtavan paljon Dominosta lähti pohjavillaa tänään. Kamalaa, lumppuista, aivan kuin huovutettua harmaata villaa. Tällä kertaa tehtiinkin niin, että harjaus tehtiin ensin ja sitten vasta pesu. 
Tässä mamin pikku kulta näyttää varsin söpöltä..💗
Lopputuloksen näätte tässä. 
Kaikki huono, kuiva karva on nyt poissa. 

Tästä on tie vain ylöspäin! 
Mikä sitten sai minut jatkamaan EffeBalance öljyn käyttöä? 
Syyskuun 15. päivä Dominon selästä ja lonkasta ajettiin Seinäjoen Evidensialla noin 10x10 cm kohdat paljaiksi pahaksi ärtyneiden hotspottien takia. Nyt tuo ajettu lonkan kohta puskee mahtavan vahvaa mustaa karvaa. Öljy siis imeytyy ja vaikuttaa! 
Dominon paksu ja kaksikerroksinen karva on irtoillut heinäkuun jälkeen ihan tuppoina. Luulempa, että Domino vaihtaa vasta nyt ensimmäistä kertaa kunnolla turkkiaan! 
Ennen niin kuivat ja lokeilevat anturat ovat kuin vauvan ihoa; pehmeät ja sileät. 

Jäädään nyt seuraamaan tilannetta näiden tehtyjen muutosten myötä. 
Olen tämän syksyn aikana usein yrittänyt itseäni muistuttaa siitä, että "kaikki tämä" eli Chowinismi, sai meillä alkunsa vasta hiihtolomalla 2016. Ollaan siis todella alkumetreillä ja paljon tulee vielä uutta eteen. 
Tämän viikon oivallus on ehdottomasti se, että porukassa on voimaa! Yhdessä Effen, Doggies&Kitties:n ja Faunattaren kanssa yhdistimme tietotaitomme ja uskon, että saamme Dominon vielä loistokuntoon! 




tiistai 28. marraskuuta 2017

Daimin hemmottelupäivä...

Daim pääsi alkuviikosta Seinäjoelle Doggies&Kitties-lemmikkihotellille 
hemmottelupäivän viettoon. 
Hotellilla on loskaisen marraskuun kunniaksi käynnissä tempaus; pesu&hoitopäivä erikoishintaan ja siihenhän me tarjoushaukat luonnollisesti nappasimme kiinni. 
 Pesun ja kuivauksen jälkeen Daim on aivan ihanan pehmeä ja tuoksuva. 
Hoitopäivästä saimme raportin, jossa kerrottiin Daimin päivän kulusta. 
Tässä kuvapläjäys: 


Olihan meillä ihana jälleentapaaminen, kun poissa kotoa ei neiti juurikaan ole ollut. 
Dominon ja Daimin kohtaaminen oli melkein surkuhupaisa; Domino nuuski ja haisteli Daimia pitkin iltaa. Mitähän lie ajatteli ja tunnistiko tuoksuista, missä toinen on ollut. 
Nyt kuljemme haalari päällä hetken aikaa, jotta puhtaus pysyisi. Ajatuksia lähtee taas aamuisin Pekka Poudalle; ennusta nyt sitä pakkasta!!
Kiitos taas hyvästä hoidosta Doggies&Kitties! 

lauantai 25. marraskuuta 2017

Voi Pekka Pouta...

Daim pääsee huomenna elämänsä ensimmäiseen pesuun Doggies&Kitties lemmikkihotelliin
Hän on todella pesun tarpeessa kaikkien puutarhassa tehtyjen syystöiden jäljiltä. Eihän tuosta alunperin "kermanvärisestä" ole kehdannut pitkiin aikoihin edes kuvaa julkaista. Pesua tilatessa kävi ilmi, että hotellilla on marraskuun ajan mahtava tarjous käynnissä. 
Tämä, jos mikä oli huippujuttu!
Vähän jänskättää, että miten pesu onnistuu. Nämä kaverukset kun ovat kuin yö ja päivä. Domino käyttäytyy kaikissa hoidoissa hyvin nöyrästi; samaa ei voi tuulispäästä sanoa. 
Mietitkö Pekka Poutaa tuolla otsikossa?
Jokainen aamu odotan Pekalta uutisia jatkuvasta pakkasesta. 
Jokainen aamu Pekka kertoo neulepaidan alta pilkottavassa sporttipaidassaan jotain ihan muuta. Voi huokaus...
Toiveena olisi, että Daimin pesu jälkeen keli kylmenisi niin, ettei syystöitä voisi enää jatkaa. Olisi ihanaa viettää joulua ihan oikeasti kermanvärisen Chowin kanssa.  💗
No, joo, vietetään sitä joka tapauksessa, mutta on se sohvalla kivampi makoilla ja silittää puhdasta ystävää, kuin perunapellolta juuri tulleen tuntuista. 
Hiekkalaatikkoa olemme muuten ensi kesäksi tytöille suunnitelleet! 
Pesun lisäksi ensi viikon kalenterissa on Länsirannikon Chowien pikkujoulu, joka järjestetään Rymättylän Poikon kylässä. 
Tuon reissun teemme paremman puoliskon kanssa ihan kahdestaan. Ehkäpä matkan varrelta tarttuu mukaan muutama joululahjakin. Joululahjoista muuten sen verran, että juuri tilasin HappySocks:lta muutamat joululahjat alennettuun -40% hintaan ilman toimituskuluja. 
Meillä teinit ovat jo sen ikäisiä, että ihan kuulkaas SUKKIA, voi lahjaksi antaa, ja juurikin nämä HappySocksit ovat niin ihania, että niitä on ihan onni lahjaksi saada. 
Nyt vähän lisää aamukahvia masiinaan, niin saadaan tämä sunnuntai hyvin käyntiin! 
Mukavaa tulevaa viikkoa sinulle! 


perjantai 10. marraskuuta 2017

Mahtavat luennot

Menneellä viikolla pääsin osallistumaan aivan mahtaville luennoille Seinäjoen Toiku PopUp-tapahtuman yhteydessä. 
Aamusta luennoi Tuusulan sairaalakoulu Kalliomaan rehtori Mika Saatsi. Hänen mielenkiintoista blogiaan voi seurata täällä. 
Luentomateriaali Seinäjoen tilaisuuteen löytyy puolestaan täältä.
Haluan nostaa tähän muutamia ajatelmia, joita itselläni jäi Saatsin hetkestä mieleen. Ja nämähän eivät ole Saatsin mietelmiä, vaan minun. Saattaahan olla, että kuulin jotain ihan muuta, kuin mitä hän tarkoitti. 
- Oppilailla on oppivelvollisuus, opettajilla ei. Jos siis kouluun töihin lähteminen tuntuu pahalta, älä ihmeessä lähde. Nykyistä koululaitosta vetää suunnaton määrä opettajia, jotka ovat lopen kyllästyneitä työhönsä. On täysin säkää, saako meidän lapsemme tällaisen opettajan. Olipa lapsi miten lahjakas tahansa, voiko lopputulema olla hyvä? 
- Edellä olevaan liittyy vahvasti sunnuntai-illan mittari. Luennolla puhuttiin opettajista, mutta mittari sopii mitä tahansa työtä tekevälle. Mikä on fiilis sunnuntaina? Saatko aamupalan syötyä, päivän vietettyä mukavasti, illalla ehkä vielä elokuvankin katsottua mielekkäästi ilman, että murehdit maanantai aamua ja työhön paluuta. Vai onko tilanne se, että aamukahvia juodessa alkaa sydän pamppailla tahtiin maa-nan-tai, maa-nan-tai?
Jos näin käy, on ehkä aika etsiä uutta suuntaa maanantain työmatkalle. 
Tähän väliin oma sunnuntaini. Herään tuohon pamppailuun. Olen myös nukahtanut tuohon pamppailuun lauantai-illalla. Koko lauantain on pamppailtu. 
Tänä syksynä on ollut viikonloppu, joka meni totaalisesti penkin alle töitä miettiessä. Joku siellä ajattelee, että "ai yksi?" No, on ehkä ollut useitakin. 
Itselläni kyseessä ei ole totaalinen ahdistus tai kauhu. Uuden työn aloitus on ollut jännittävää ja uusia ideoita työtä koskien vain pursuaa tässä vaiheessa alituisesti, mutta myönnän, että olen joutunut tekemään paljon töitä sen kanssa, että työympäristössä on paljon pitkään käytössä olleita tapoja ja menetelmiä, jotka eivät tule minulta luonnostaan, tai joita en välttämättä koe edes loogisiksi. 
Enpä siinä sitten mene juuri valmistuneena pätemään, että "tää olis paree näin". Kotona pähkäilen itseni kanssa, kun en haluaisi taipua tekemään jotain vanhojen aikojen kunniaksi, kun se sotii omaa kantaani vastaan. 
Kompromissit ne on hienoja juttuja. 
Vielä kun ne oppis 😄
Palataanpa Saatsiin...
Ammatillinen työote ja Sadeviitta nousee esille diassa 17. Jos joka aamu työtä aloitaessaan pukee päälleen mielikuvituksellisen sadeviitan, pääsee pisaroita vähemmän iholle. Ei ne pisarat mitään sadetta ole! Happoa ne ovat ja tekevät syvän jäljen sisimpään asti. Joskus joku pisara pääsee ammatillisuuden sadeviitan läpi iholle, mutta suurimman osan voi illalla sadeviitan riisuessaan ravistella viemäriin ja lähteä kotiin ilman sadeviittaa, joka vahvasti kuuluu työminälle.  Joku saattaa tarvita sadeviittaa myös yksityiselämässä. Voisiko olla, että jollakin sadeviitta on päällä alituisesti? Ettei sitä pysty riisumaan koskaan pois? 
Miten tähän yhdistetään Facebook? 
Jos työssä olet sadeviitalla, kotona selaat fasea ilman viittaa ja sitä kautta tulee hapot iholle. Mitä jos meitä olisikin sosiaalisessa mediassa kaksin kappalein? Se profiili, joka on sadeviitalla ja se, joka uskaltaa olla ilman? 

Asia, joka luennolla sai aikaan leveän hymyn, oli Saatsin kommentit siitä, kuinka me oppilaiden vanhempina koemme olevamme koulunkäynnin eksperttejä. Tiedämme, kuinka asioiden tulisi olla ja miten asiat tulisi tehdä, koska olemmehan me itse käyneet koulun!! 
Aika kultaa muistot ja ennen kaikki oli paremmin? Vai oliko? Terveyskyselyn mukaan 2010-luvulla nuoret voivat pääsääntöisesti paremmin kuin koskaan, vain muutama prosentti huonommin kuin koskaan. 
Hienoa olisi kun sekä vanhemmat, että koulu jakaisivat saman tavoitteen; tehdä töitä lapsen hyvän tulevaisuuden eteen. Siinäkin ne kompromissit ovat joskus paikallaan. 

Koska minulta ei ikinä onnistu "lyhyestä virsi kaunis", tuli Saatsista nyt ajatuksia niin, että Tanja Äärelä saa ihan oman jutun. Sen verran kuitenkin Äärelää tässä avaan, että Saatsin tavoin myös hän oli aivan huippu luennoitsija! Pikaisen katsauksen hänestä saa esimerkiksi täältä. 
Mukavaa viikonloppua! 
Älä mieti töitä 😄 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Pikakelattu elämäni...?

Viikko on taas hurahtanut ohi ihan käsittämättömällä nopeudella. 
Jouluun on aikaa seitsemän maanantaita. SEITSEMÄN!
Aivan uskomatonta! Toisinaan tuntuu, että tämä elämä menee ohi ihan pikakelauksella. Ettei kaikesta ehdi millään nauttia niin täysin siemauksin, kuin haluaisi. Sitten toisinaan -onneksi- löytyy niitä hetkiä, kun on aikaa tuumata ja miettiä. Itseni kohdalle tällainen hetki sattui puolihuolimattomasti eilen, kun ajelimme 60 kilometrin päähän ihanan pikkuneidin 1-vuotis synttäreille. 
Jotenkin tuota tuttua matkaa taittaessa ajatukset karkaavat aina omiin isovanhempiini ja heidän pihapiiriinsä. Vietin siellä paljon aikaa lapsena ja jotenkin aina sisimmässäni ajattelin, että tuossa pihapiirissä vietän sitten elämäni omien lapsieni kanssa. Mutta kun eämää elää pikakelauksella, ei kaikkea ehdi kunnolla miettiä. Lähtee innoissaan retkelle ja määränpäässä haavaa pidellessään tajuaa, ettei ottanut mukaan ensiapulaukkua. Kaupan kassalla tuhahtaa itselleen, kun huomaa kestokassin olevan auton takakontissa tai oven pamahtaessa kiinni selän takana muistaa, että avain on sisällä. 
Niin siinä kävi. 
Minulle niin rakkaasta pihapiiristä joku toinen teki kaupat. 
Ja minä jäin tumput suorina nallina kalliolle. 
Vaikka olin AINA tiennyt, että tuo on minun paikkani; siellä minun kuuluu elämäni elää. 
Sitä, mitä siihen elämään olisi tarvittu, en ollut elämän varrella hosuessani ottanut mukaan. 
Tuota eilistä synttärimatkaa  taittaessa puskin ties kuinka monennet kyyneleet takaisin sisään ja purin hammasta. Taas kerran päätin, että nyt loppuu holtiton elämä ilman miettimistä ja tuumaamista. Alan elää hetkessä ja miettiä tulevaa harkiten etukäteen. Toista kertaa en piru vie anna hiekan valua sormieni lävitse. Ainakin niin kauan, kun tämän menetyksen kanssa kipuilen, muistan elää niin, että teen töitä sen eteen, mitä haluan. 
Tämän aamun kynttilä saa palaa taas mamman ja paapan muistolle. 
Vieressä kukkii jo toista oksaa neljällä kukalla Ikean valkoinen Amaryllis. Kolmas oksa on tuloillaan. Mamma kasvatti Amaryllikset aina pitkällä sitkeydellä sipulista saakka. Säilöi kukkineen sipulin navettaan ja haki seuraavana vuonna joulun alla kasvamaan uuteen loistoon. 
Pikakelatun elämän parasta antia ovat kyllä ihanat muistot, jotka onneksi säilyvät pitkään ja joille aina silloin tällöin löytyy aikaa. 
Voi hyvin. 💗

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Niin, mahtuishan tänne...näköjään..


Järkyttävän perjantain jälkeen koitti ihanan levollinen lauantai. Domino ja Daim söivät taas omaa maissitonta&vehnätöntä nappulaansa ja elämä hymyili. 
Seinäjoen koiranäyttelystä saimme kylään ihanan Wilman, jonka tapasimme ensi kerran kesällä 2016 Lapin kiertueellamme Kuusamossa. Niistä tunnelmista voit lukea täältä. Uskomatonta, miten pieneltä ja pörröiseltä Domino noissa kuvissa näyttää. Naurattaa, miten kirjoitan, ettei hän paahtavan kuumuuden johdosta ollut ollenkaan oma itsensä; pyörremyrsky! Näin se aika kultaa muistot. Nyt taaksepäin muistellessa Domino on ollut rauhallisuuden perikuva lähes koko elämänsä. Puhumattakaan, jos häntä vertaa Daimiin. 
Niin, saimme tosiaan Wiman meille kylään. 
Tytöt tunnistivat toisensa samantien ja ihana, ihana leikki alkoi. Domino oli aivan innoissaan ja onnessaan ystävästään! Ikinä hän ei leiki Daimin kanssa samoin. 
Daim oli aluksi terassilla jonkin aikaa. Päästessään mukaan, hän oli silminnähden ulkopuolinen. Ulkopuolinen omasta tahdostaan, mutta nähtävissä oli myös se, miten Domino osoitti, että "tää on nyt meidän isojen tyttöjen juttu". 
Daim jäi tosiaan vähän sivustaseuraajaksi. Tämä havahdutti minut siihen, että siinähän se on köllötellyt Dominon vieressä koko elämänsä, eihän se paljon muita tassuttelijoita ole ehtinyt tavata!
Lenkillä ja tapaamisissa Domino on se, joka häntä heiluen menee tutustumaan sekä ihmisiin että tassuihin. Daim ei. Näin on ollut alusta lähtien molempien kohdalla. Dominon sosiaalisuutta hehkutin heti alusta alkaen, ja muistan, miten kasvattaja kerta toisensa jälkeen hillitsi, että "hei, se on vielä ihan keskeneräinen." Nyt täytyy oikein reipastua ja viedä Daimia tutustumaan uusiin tassukamuihin. Vaikka ihan ilman Dominoa. 
Muistathan, kun kerroin luokkakavereiden reaktioista meidän koirien käytökseen? 
Lauantaina Domino ja Wilma olivat leikkineet jonkun 10-15 minuuttia, niin sitten meillä kuuluikin ihana tuhina kahvipöydän ääreltä. Wilmalla oli takana jännittävä aamu näyttelyssä ja Dominolla ehkä vielä heikko olo kukkakaalikeiton takia. 
Me emännät nauroimme siinä sitte, että tällaisia nämä ovat! Leikit ja sitten ollaan kuin kotonaan. Ei puhettakaan loputtomasta riehumisesta tai rikkoutuneista tavaroista. Ihanan sopeutuvaisia ja muuttuviin olosuhteisiin nopeasti tottuvia. Yhdessä jaoimme valtavan ylpeyden Chowin omistajina. Tai itse asiassa Chowien...😊
Mietitkö tuota otsikkoa? 
Hirveen hienosti mahtui näihin neliöihin kolme Chowia! Vain taivas on näköjään rajana tälle rakkaudelle, jota tämä rotu omistajissaan aiheuttaa. 


lauantai 28. lokakuuta 2017

Hei älä koskaan ikinä...

Torstai...
Nappulapussin pohja näkyy melkein -taas!
Jääkaapissa kukkakaalikeittoa, joka jäi perheen aterialta. Mielessä tiistaina saadut tulokset; Dominolla ei ole mitään allergoita. 
Keitto katoaa sekunneissa. -Suupieliä nuoleskellaan kauan ja tunnollisesti. 
Vatsat täysinäisinä yö kuluu kuorsaten. 
Perjantai....
Kello 12:15...What'sUp: 
"Äiti, yritän vähän tuulettaa, kun täällä HAISEE!!"

Laske kymmeneen, laske kymmeneen....
What'sUp: 
"Kiitos kulta.. Äiti siivoo sitte, kun pääsen töistä."
Rumasana#Rumasana#Rumasana
Ilta kuudelta kamalaan hajuun on kutsuttu koulunkäynninohjaajaluokkakaverit kahville.
Rumasana#Rumasana#Rumasana
Niin mun säkää...
Kello 16.40 kotona. 
Pojat ovat siivonneet talon. Tuulettaneet... ja tuoksuttaneet lempiparfyymillaan..vahvasti.
Dominolla ja Daimilla on kaikki hyvin. 
Kello 17.30
Kahvi kiehumaan ja helpottunut huokaus. 
Vielä viimeinen kierros tsekaten, että kaikki on likkoja varten ok..
Neidin huone...Ihmeellinen tuoksu..
VOI Rumasana#Rumasana#Rumasana
Sängyllä on oksennusta. Sitä on myös ikkunassa ja seinässä & lattialla. Nyt ei enää kymmeneen laskeminen ole helppoa. 
Siinä se on katsellut maailman menoa ja Yrjö on tullut ensimmäisen kerran. Toinen sitten sohvan taakse. On raukka yrittänyt ulos, mutta kukaan ei ole ollut kotona ovea avaamassa. 
Ovikello soi...
"Voi on ne tyynyt ihan hyvin siinä sängyllä; anna ny olla!" Sanoo luokkakaveri viime vuodelta. Niin ne onkin, mutta mikään muu ei ole..
Kokoan itseni kuin mestari konsanaan ja iloitsen ovesta ilmestyvistä kavereista, joiden kanssa pyörittelimme Hojkseja ja Hopseja Sedulla. 
Domino ja Daim vinkuvat ja haukkuvat terassilla. "Ketä meille lappaa, miksi me ei päästä sisään? On tää nyt tottavie eppaa! Avaa jo ovi!!!"
Paljon myöhemmin istutaan kahvipöydässä. Avaan vihdoin terassin oven ja neidin pääsevät tutustumaan vieraisiin. 
Kierros pöydän alla; jalkojen nuuhkintaa ja kaksi chowia suuntaa takaisin ulos. 
" Mitä... Mihin ne nyt... Kuinka... Mitä ne nyt?"
Luokkakaverit ovat ihmeissään. Niin, tällaisia meillä asuu. Kaksi itsenäistä Chowineitiä, jotka kävivät moikkaamassa tulijoita ja jatkoivat sitten elämäänsä, kun ei vieraista ollut huomattavissa minkäänlaista vaaraa. 
Pienistä takaiskuista huolimatta elämä on varsin ihanaa tällä hetkellä näiden neitien kanssa. Mitä lauantaina tapahtui, onkin sitten ihan eri juttu, mutta siitä saat lukea sitten seuraavalla kerralla. 

lauantai 21. lokakuuta 2017

Vuosi ja yhdeksän sekä viisi..

Neidit ovat nyt vuosi ja yhdeksän kuukautta sekä viisi. 
Meno on rauhoittunut paljon. Domino hyväksyy Daimin enemmän tasavertaisekseen. Näin ajattelen, kun kyseessä on leikkiminen. Kuluneen kuukauden aikana yhteinen peuhaaminen ja leikkiminen on lisääntynyt huomattavasti. Domino nappaa kiinni Daimin turkista ja retuuttaa puolelta toiselle ihan eri tavalla kuin aiemmin. Daim ei enää käsittelyssä heilu kuin heinämies; massaa on tullut, puhumattakaan korkeudesta. Neidit ovat lähes samankorkuiset. Leikkihetkiä on ollut nyt ihana seurata aamuisin kahvikupin ääreltä. Vieläkin meillä aamusella molemmat saavat pikku lautasella raejuustoa. Dominolla mukana on EffeBalancen omega-öljy ja nyttemmin vielä e-vitamiini. Koska iho-ongelmat eivät ole antibiooteista huolimatta loppuneet, on ajatuksena lisätä aamusatsiin vielä b-vitamiinia. Ruoka meillä jo vaihdettiin vehnättömään ja maissittomaan BritCaren lammas-riisi nappulaan. 
Rauhoittumista on tapahtunut neitien vällisessä suhteessa, mutta myös paljon Daimissa. Vaikka luonteeltaan hän on tuulispää, on kärsivällisyyttäkin jo alkanut ilmetä. Isovanhemmat, jotka hoitivat neitejä syyslomalla pari päivää, eivät kyllä välttämättä ole samaa mieltä. Äitini ihmetteli puhelimessa, kun lenkiltä palatessa Daim oli poikkeuksetta istahtanut kotitien päähän, eikä ollut suostunut liikahtamaan mihinkään. Mummi oli kuulemma eräänkin lenkin päätteeksi kantanut sitten sisään. Voi, miten normaalia chowille. Pappa ei tuon villikon kanssa ollutkaan sitten lenkkeillyt. Oli yhden harjoituslenkin jälkeen suosista luovuttanut mummin hoitoon. No, ei sovi moittia, onhan Daimilla vielä paljon opittavaa hyvistä lenkkitavoista, mutta jos jotain, niin se täytyy sanoa, että tylsää ei hänen kanssaan lenkillä ikinä ole! Ja hiki on taattu 😉

Menneellä viikolla Domino kävi Seinäjoen Evidensialla lonkka- ja kyynärkuvauksessa. Lausuntona Evidensialta tulivat A ja 0. Kennelliitossa arvot putosivat yhdellä pykälällä. 
Kun ChowChown Pevisan mukainen lonkkaniveldysplasian aste on D ja kyynärnivellausunnon raja-arvo 2, ei unelmaa pentusista tarvinnut noiden tulosten perustella unohtaa. Joku ilta jutellessa, mieheni kysyi, että mistä me se sulho löydetään. Yllättävä kysymys, kun meistä se, joka laittaa tuulemaan, olen minä ja tuumaaja hän. 😉  

Huomaatteko muuten, että vii-mein-kin blogin yläpalkki on saanut uuden kuosin? 
Kuva on otettu esikoisen rippikuvauksen yhteydessä heinäkuun loppupuolella. 
Itse olen Fiinikuvan otokseen varsin tyytyväinen. Neidit näyttävät oikein kauniilta. 💓
Kuvauksen ajankohta oli kyllä hyvä! Samanlaista kuvaa ei Daimista enää saisi. Tuon kuvan jälkeen neiti on alkanut harrastaa puutarhanhoitoa ja ilme on sen mukainen.
Muistan kuinka kesätöissä Tielaitoksella raavittiin asfaltin päälle kasvanut nurmikko pois tiekarhulla. Meillä Daim tekee aitauksessaan nyt ihan samaa!! Ensinhän se siis kesällä pemotti ne turvepaakut ja kaivoi sen kuopan, sitten katkoi mun Jasminit ja nyt raapii nurtsia. 
Voi mitähän juuri sen ToDo-listalla on ensi kesän varalle?!?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Ajatuksia viikonlopun jalostusseminaarista..

Menneen viikonlopun ChowChow-yhdistyksen järjestämä jalostusseminaari Ojakkalassa nosti pintaan monenlaisia mietteitä. 
Kaiken a ja o oli se, että viikonloppu oli ihan vain mun omaa aikaa. 
Perheenäidille periaatteessa suotavaa ja ansaittua, mutta olalla piipittäviä piruja, jotka marmattivat kotona jo odottavista ja viikonlopun aikana yhä enemmän lykkääntyvistä ja kertyvistä töistä, oli kyllä merkittävissä määrin huomattavissa. 
Kotiin palatessa oli ihana huomata, miten perhe oli laittanut hiat heilumaan. Trampoliini oli purettu ja rippijuhliin hommattu pingispöytä oli talvisäilötty. Pyykkiä oli pesty ja sängyt pedattu. Ehkä täällä ihan selvittäisiinkin hengissä ilman iänikuista marmattamistani. 
Viikonlopun majoituin Nuuksion hotellissa. Paikan valintaan vaikutti Ojakkalan läheisyys ja huomattava huokeus. Suuria vaatimuksia ei juurikaan ollut; kuuma suihku, puhdas peti ja  perus aamupala. Nämä kriteerit täyttyivät Nuuksiossa vallan hyvin.  Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ympäröivä luonto suonut aivan ihanan elämyksen. Puhumattakaan siitä, jos D&D olisivat olleet mukana. Ihanat lenkkimaastot!
Kun ottaa huomioon, että meillä "kaikki" on alkanut vasta maaliskuussa 2016, niin olinhan minä nyt siis niin vihreä tomaatti siellä luennoilla kuuntelijana, kuin olla ja voi. 
Konkareilla oli mielipiteitä; minä olin totaalinen kuunteluoppilas. 
Ja totaalisesti siis hyväksyn tämän asetelman. 
Kuitenkin kotiin ajellessani... oli mulla sellainenkin ajatus, että prk, ei sulla oo oikeutta mun ajatuksia ja mielipiteitä talloa!!
(prk ei tarkoita tässä purkkia, vaan eteläpohojalaasta voimasanaa) 
Tästä päästäänkin Juha Kareksen sunnuntain luentoon,  
jossa vahvana tuli esille se, että tee omaa juttuasi, äläkä piittaa toisten sanomisista. Pidä pääsi! Vahvasti yhteistä Kareksella ja lauantaina puhuneella Kennelliitton Kirsi Sainiolla oli se, että älä yritä kontrolloida muiden tekemisiä. Tee omaa juttuasi. Sainio antoi todella syvälle iskeytyvän, yleispätevän hetken puhuen siitä, miten toinen tekee niinkuin tekee, etkä sinä pysty hänen tekemistään estämään tai oikeaksi muuttamaan. Ja mikä sitten on edes yleispätevästi "oikea". Harmittavaa, ettei noita luentoja saa äänikirjoina. En ehtinyt luonnollisestikaan kirjoittaa pitkää ajatelmaa ylös, kun olin siitä niin haltioitunut ja nyt en saa sitä enää palautettua mieleeni. Muistoon jäi vain fiilis siitä, miten päänsisäisesti nyökyttelin ja hoin, että "nii-in" " juuri niin". 
Kirsi Sainio ja Juha Kares olivat luonnollisesti minulle uudet tuttavuudet. Sainio puhui korkealta ja kovaa. En ymmärtänyt...monia asioita, mutta miten hienoa kuunnella ihmistä, joka sielunsa palolla kertoo ja jakaa tietämystään. Sainio oli nainen, josta kilometrin päähän loisti ammattitaito, viisaus ja arvostus omaa alaa kohtaan, ylpeys tehdystä työstä. 
Samat piirteet osuvat ja upottavat myös Kareksen. Laaja tietämys, kokemus, ammattiylpeys. 
Ja siinä ne meidän edessämme luennoivat. Puhuivat vuosikymmenistä. Ja aikaansaannoksistaan. 
Ja minä mietin, että mitä minä olen saanut aikaan? Missä ovat minun vuosikymmenteni aikaansaannokset? 
"Aiotko sä kasvattaa?" 
En , en aio. 
Viikonlopun jälkeen se ajatus on hyvin vahva. 
En aio kasvattaa, en jalostaa. 
Mutta aion, jos Luoja suo ja kaikki menee hyvin, suoda Dominolle mahdollisuuden olla emä. 
Aion suoda meidän perheelle mahdollisuuden kokea Dominon raskauden, pennuttamisen ja pienten tassujen äänet meidän omassa kodissa. 
Aion antaa mahdollisuuden ihanille uusille ainutlaatuisille kokemuksislle ja ikimuistoisille muistoille. 
Mitä jalostamiseen tulee, niin sitä teen tuossa keittiön lasivitriinissä, jossa GreenGaten astiat vaihtuvat vuosien saatossa yhä kauniimpiin. 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Uusia alkuja

Osallistuimme menneellä viikolla nuorimmaisemme vanhempainiltaan. 
Salin eteen saapuivat kaikki koulun opettajat; monet tutut kasvot jo yhdeksän vuoden ajalta.
Siinä istuessani kasvoni muodostivat hymyn. Viimeistä vanhempainiltaa tiedettiin vietettävän. Edessä seisoi monia lasteni opettajia. Taitavia ammattilaisia. 
Mutta niin....Fressejä! Pirteitä! 
Aivan eri tyyppejä kuin keväällä!?!
Niin....
He kaikki olivat saaneet uuden alun! 
Uusi lukuvuosi ja uudet kujeet. Monilla uudet oppilaat, kaikilla uudet haasteet. 
Oli ihana nähdä heidät innosta puhkuen, ylpeinä kertoen omasta luokastaan. 
Monille uusi alku sijoittuu uuteen vuoteen, opettajille syksyyn ja koulun aloitukseen. 
Katsoin sairaslomalla elokuvan Valo meren yllä.  
Siinä "pääosassa" oli majakka, jonka nimi oli Janus. 
Janus viittasi tammikuuhun, joka katsoo tulevaan vuoteen, mutta myös menneeseen. Nimi oli kuvaava siten, että majakka oli keskellä merta, katsoen sekä itään, että länteen. 
Tammikuu on meille monille jotenkin uuden alku. Lupaukset tulevalle vuodelle ja fressi lähtö.
Uudelle vuodelle tehdyt lupaukset on helppo kertoa lähipiirille niin, ettei kukaan pidä sinua hörhönä, tai jos pitää, niin aikanakin saat syyttää uutta vuotta ja typerää tapaa luvata jotain tulevalle vuodelle. 
Minä olen tammikuun lapsi. Kaikki tärkeät itse päättämäni muutokset, laihikset ynnä muut sijoittuvat aina tammikuuhun ja vielä tarkemmin vuoden vaihteeseen. 
Tai maanantaihin. 
Laihistahan ei tiedettävästi voi aloittaa muina päivinä. 
Menneellä viikolla nämä uudet alut tökkivät minua suunnasta jos toisestakin lähes päivittäin. Jäivät mielen päälle. 
Tiedätkö, kun joskus joku asia jää mieleen, etkä pääse siitä millään eroon? 
Perjantaina lapsi astui ovesta sisään, huikkasi iloisesti "moi". 
Ja sillä samalla hetkellä se iski! 
Uusi alku. 
Kello 12. Ja lapsi sai uuden alun. 
Minä en tiedä, mitä hänen aamuunsa on mahtunut. Mutta minun kanssani hänellä oli mahdollisuus uuteen alkuun ja se alkoi iloisella moilla

Toivottavasti tämä päivä voi olla uusi alku jollain tapaa myös meille. 
Uusi alku ilman nilkan lastaa...
Uusi alku tyhjäksi pestyllä pyykkikorilla 
tai uusi alku maukkaan uuden luun kanssa 💓
 

Mitä murun pienessä mielessä liikkuu....


  

tiistai 19. syyskuuta 2017

Unohtumattomia hetkiä työtunteja laskematta.

Lojun sohvalla, nilkka koholla. 
Astuin sunnuntaina terassilta nurmikolle. Tai ajattelin astuvani. 
Löysin itseni sitten makaamasta nurmella. Kylki ja lonkka alkoivat pikku hiljaa kastua märästä nurmesta, kun en voihkinnaltani heti päässyt ylös.  
Nilkutin sisään ja sanoin tyttärelle, että nyt kävi pahasti. 
Yksi askel muutti tämän viikon kulkua merkittävästi. 
Jalka on jo antanut paljon periksi ja jomottava särky loppunut, mutta varata sille ei pysty. 
Lapsiryhmän ohjaajana tällainen jalkapuoli ei menesty, vai oletteko kuulleet ryhmästä, joka kuuntelee nelisen tuntia satuja tyytyväisenä tai ohjaajasta, jonka ääni kestäisi neljän tunnin eläytyneen sadunkerronnan? Alkaisi varmaan jossain vaiheessa olla sen verran monotonista, että koko ryhmän päälle saisi levitellä vilttejä, ja sammutella valoja. 
Päiväunet ovat muuten yksi parhaista asioista, joita muistelen kotiäiti-vuosiltani. 
Harmittaa yli kaiken, kun meitä ei ole yhtäkään liikaa. Siis meitä ohjaajia. 
Juuri siksi sinnittelen nyt kaikkeni, että lojun vain. Levitän tunnollisesti kylmägeeliä ja seuraan olohuoneen kellosta, miten harvoin pystyn ottamaan lähdön lattialle. 
Kun aamulla kasaa kaiken tarvittavan mammonan lähietäisyydelle ja minimoi juomisen, voi sohvallalojumisesta tehdä lähes taidetta. 
Ja sitten se tapahtuu; pleikkarin ohjaimesta loppuu akku...
Sohvan molemmin puolin kuuluu tasainen kuorsaus. 
Blondi ärisee, kiljahtelee ja vikisee välillä. Näkee kai jotain unta. Eebenbuu senkuin kuorsaa. 
Sunnuntaina, juuri ennen ruohonjuuritasolle laskeutumista, pesin lattiat. 
Nyt ne näyttävät taas pesua kaipaavilta. 
Koirankarvan ympärille kietoutuneita villakoiria on kerääntynyt seinän vierustoille ja leluja on hujan hajan lattialla. 
Tutustuin menneellä viikolla uuteen mukavaan ihmiseen. 
Olen useasti juttutuokiomme jälkeen miettinyt erästä hänen lausettaan, itsekseni hymyillen.
En nyt sanatarkkaan muista lausetta, mutta sisältö oli kutakuinkin sellainen, että " ...meille ei tule koiraa. Siinä on ihan työtä, kun siivotaan lasten jäljet..." 
Saatteko kiinni siitä, miksi minua hymyilyttää?!?
Siis lausehan on ihan totta. 
Vanhempana hoidat lapset ja se on merkittävä työ. 
Sen uurastuksen päälle kun vielä mietit kaikki lenkitykset, syötöt, mahdollisesti tihentyneet imuroinnit, lattian pesut, karvan huollon, puhumattakaan eläinlääkärikäynneistä tai loma-aikojen hoitopaikan murehtimisista...
Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälti! 

Ja siltikään....
päivääkään en antaisi pois.
💕


lauantai 16. syyskuuta 2017

Vuosi ja 8 kuukautta / 4,5 kuukautta tassuttelua.

Kävelen hiljaisessa talossa olohuoneeseen.
Jalanpohjassa pistelee.
Ai, katsos, yksi värikynä vähemmän tässä taloudessa. 
Ihan turha ruveta keräämään noin pientä silppua. Odotellaan "teinien aamua" ja imuroidaan vasta sitten. Nuorison vanhemmat tietävät tässä kohtaa, että silppua on matolla seuraavat kuusi tuntia...vähintään. 
Silppuri on neljä ja puoli kuukautta vanha. Sen pari hammasta on jo lähtenyt, mutta tehoon niiden puuttumisella ei ole ollut mitään vaikutusta. Matolla viettämänsä aika ei luultavimmin ole ollut pitkä. 
Mattoon se ei kulkeissaan juurikaan koske. Se pomppii kuin NallePuhin ystävä Tiikeri. 
Pompahtaa sohvalle, jonka piti olla vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisen turvapaikka. 
Sille suotiin pitkin hampain tuo turvapaikka, kun ajateltiin sen se tarvitsevan. 
Sille opetettiin hyppääminen. Sille annettiin lupa hyppäämiseen. 
Oli varjeltu koko elämä hypyiltä, jotta kehittyisi hyvin. 
" Naurettava turvapaikka ", ajattelee neli ja puolikuukautinen. 
 Keittiössä silmiin iskee perjantaina Evidensiasta kotiutettu paperikassi. 
Surullisen täysinäinen.
Neli ja puolikuukautinen sai Miia Nyrhilän tarkan syynäyksen, lämpimän huolenpidon, rokotuksen ja kynsien leikkuun.  Samalla tehtiin myös passi. Painoa oli 14,4 kiloa, kiinnostusta omalääkäriin 0.  
Kun vuoronsa Miialle sai häntää heiluttava ja suloisen sosiaalinen vuosi ja kahdeksankuukautinen, ei vuodatuksesta meinannut tulla loppua. 
" Kun ei se ole ollenkaan oma itsensä, makaa vaan ja on flegmaattinen, ei juokse, ei saa hepuleita. Syö, mutta ei hyvällä ruokahalulla. 
Niin on yritetty helliä ja rakastaa ja laittaa etusijalle, että oikein jo on välillä huono omatunto, kun tuntuu, että kasvaako tuo neljä ja puolikuinen ihan oman onnensa nojassa. 
Aina saa kaiken ensin ja tuplasti enemmän kuin pienempi. 
Ja sitten kaikki tassut ja nilkat on ihan ruvella, kun toinen hakee leikkiin ja näykkii, ja toinen on  niinkuin että " mee ipana hoitoon". 
Ja hännän alta on karva lähtenyt ja punaista näppyä on paljon. 
Ja lonkka on ihan kamala, kun hotspot on laajentunut aivan valtavin mittasuhteisiin.
Ja kun me nyt niin on tunnollisesti nyt syöty sitä EffeBalancen omega-öljyäkin!
Huokaus... Ei kai meillä oikein muuta...." 

Kaiken tämän tuo neli ja puolikuinen kuuntelee hiljaa aloillaan - kerrankin. 
Kääntelee päätään ja näyttää ihan siltä, että " voi että, kun sulla systeri on on nyt vähän hankalaa ". Omaa osuuttaan ongelmiin se ei ymmärrä. Eikä ainakaan myönnä. 
Mietitään mahdollista kohtutulehdusta. Ultrataan. Puhdasta on. 
Kuunnellaan sydäntä. Hyvältä kuulostaa. 
Verikokeisiin ei tässä vaiheessa lähdetä. Omalääkäri tuntee jo mamin empatiat ja vakuuttaa, että hyvä tästä tulee, seurataan nyt vielä. Juoksuista ei ole kauaa. 
" Jos tälläinen masis tulee aina juoksujen jälkeen, niin OuJee, miten mahtavaa elämä tulee olemaan! " - " Rauhoitutaas nyt...."
Kotiin lähdettiin antibiootin ja antibioottisen voiteen kera. 
Mukaan lähtee myös Vetramil-hunajavoide ja Betadine. 
Ja kevyt kukkaro....
Mutta sekään nyt niin hirveästi haittaa...
Tänä aamuna kaurapuuro maistuu ihan hyvältä, kun mieli on rauhallinen. 
Usko ja luotto siihen, että tästäkin taas selvitään, on luja. 

Voi hyvin 💓

lauantai 9. syyskuuta 2017

Sairaalan kirkossa

Kuuntelin eilen sairaalapapin kertomaa....
"Käveli munkki muinoin tietä pitkin hevosensa kanssa. Tien vieressä ojaa kaivanut mies mietti, miten raskasta ojan kaivuu oli. Miten kovaa maa oli ja miten aurinko kuumotti ja hankaloitti hänen työtään. 
Munkin lähestyttyä mies tokaisi tälle, miten helppoa oli munkin työ; rukoilla nyt vain! 
Munkki kuunteli ja sanoi:" Saat tämän hevoseni, jos rukoilet Isä meidän -rukouksen niin, ettei ajatuksesi lähde harhailemaan kertaakaan." 
Työmies oli innoissaan! Miten helppo homma! 
Hän aloitti...
" Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon...
Saankohan minä muuten nuo valjaatkin?!? "
Ja hän aloitti uudelleen.
" Isä meidän...
Kuinkahan paljon tuolle pitää vuodessa kauroja ostaa..."

Ei saanut työmies useista yrityksistä huolimatta hevosta. "

Ajattelee usein, että toisella kaikki onnistuu tuosta nuon vain. 
Mutta mulla on vaikeaa. 
Nähdään toisesta pieni palanen ja kuvitellaan sen ympärille kaikenlaista, vaikka todellisuus oikeastaan onkin ihan toisenlainen. Luullaan tietävämme paljon toisen elämästä. 
Mietitään, kuinka onnellisia oltaisiin, jos saataisiin toisen saappaissa tallustaa, mutta ei oikeasti tiedetä, miten paljon ne saappaat saattaa toisen jalkoja painaa ja kulkua vaikeuttaa. Ajatellaan, että minun reppuni painaa paljon ja minulle sen kantaminen on vaikeaa. 
Toisen reppu voi olla paljon kevyempi, mutta hänelle oman reppunsa kantaminen voi olla ihan yhtä vaivalloista tai jopa vaivalloisempaa kuin sinulle omasi. 
Oman elämänsä tietää ja kokee sellaisena kuin se on. 
Tarviiko sitä toisen osaa miettiäkkään? Kun toisen saappaisiin on lopulta mahdotonta solahtaa.






perjantai 1. syyskuuta 2017

Ompa outua...

Kodarin oven avatessa tuntee jo syksyn varpaissa; "mene nyt ulos, älä mieti".  
Vinkiää ovi kiinni ja villasukat jalkaan, lämmin kuppi kahvia käteen. 
Oven takaa kuuluu rapinaa. " Ä-l-ä raavi! Mahtavaa, kun ovesta menee pinta rikki, niin se vetää sisäänsä kaiken kosteuden, paisuu, kuin pullataikina ja täytyy vaihtaa. Etkö ymmärrä?"
Eihän se mitään ymmärrä, katsoo vain suurilla silmillään ja anoo aamunamupalaa. 
Se saa murusista kootun luun. Isompi saisi pekonilla ympäröidyn, mutta se ei ole kotona.
Se lähti eilen mummolaan. 
Koko viikonlopuksi.  
Tuulispää jäi kotiin. 
Ei ole yksinään niin tuulispää; on toki, mutta arastelee, ja ihmetykseksemme miettii jopa, ennenkuin menee päätä pahkaa. 
Kiertelee ja kuusailee; mihin nyt peppuni istahdan, kun ei ole toisen hantää tai tassua, jonka päälle yleensä itseni asettelen.
Kuka nyt kovalla lattialla makoilisi?
Miljoonannen kerran ryöstin eteisen penkiltä mamin karvan, johon ei saisi koskea, kun se on si-sus-tus-ta, eikä leikkikalu. 
Ollaan mieheni kanssa istuskeltu aamuisin, siemailtu kahvia ja seurattu; siinä ne pyörii. 
Tai tuulispää pyörii. 
Vanhempi makoilee ja seuraa; mitä lie ajattelee. 
Kiitteleekö, vai kiroaako meidät alimpaan helvettiin, kun tuollaisen tämän katon alle toimme. 
Ikuisiksi ajoiksi. 
Ollaan siinä tuumailtu, jotta onko se ressaantunut. 
Ei ole saanut hepulia pitkiin aikoihin. Viimeksi silloin, kun tuulispää oli viikon meillä asustanut. On ollut jotenkin masentunut. Hiljaa ja huomaamaton. 
Olisko se nyt ihme, jos olis ihan naatti? Kakskytneljäseittemän tuollaasen Troikan kyydittävänä. 
Mietittiin siinä, jotta me päästään edes töihin, sielon rauhallista. 
Niin se sitten päätettiin, jotta saa viikonlopun omaa aikaa. 
Papan lenkittämistä ja mummin harjauttamista. 
Hiljaisuutta ja lepoa. 
Herkkujakin, vähän salaa...
Aiva niinkun solis sen ymmärtäny!
Eilen ennen lähtöä tuli hepuli! 
Pitkästä aikaa...






sunnuntai 27. elokuuta 2017

Vielä kerran Sedulla..

Viime viikolla Sedulla juhlittiin meitä alkuvuonna 2017 valmistuneita. 
Ammatin saaneita oli niin monilta eri aloilta, etten pysynyt laskuissa mukana. 
Luonnollisesti myös meidät, kesän kynnyksellä valmistuneet aamu-ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajat, oli kutsuttu mukaan juhlaan. 
Valitettavasti juhla oli ajoitettu kello kuuteentoista, joten montaakaan meitä ei paikalla ollut. 
Rehtori, Virpi Lehtimäki, piti ensin puheen Sedun puolesta. Sitten nautimme ihanasta Julia Läspän musiikkiesityksestä. Ely-keskuksesta Marjut Leppänen puhui muun muassa Etelä-Pohjanmaan työllisyystilanteesta  sekä aikuisen opiskelusta. 
Sitten olikin minun vuoroni. 
Opiskelijan puhe....
Kyllä kuulkaas jännitti. 
Kirjoitin tarkoituksella todella arkisen ja jokapäiväisen. Ajatuksena oli, ettei kukaan pitkästyisi ja räpläisi kännykkää puheen aikana. 
En minä sitä sanasta sanaan itse kirjoittanut. Kun ope soitti paria viikkoa aiemmin, oli wordissä vain "Hyvä juhlaväki". Pää löi tyhjää kuin Haminan kirkon kellot. 
Googletin opiskelijan puheita. Hirmuisesti oli politiikkaa ja turhanpäiväistä höpinää. (Anteeksi) 
Muutamia hyviä lauseita napsin control-c, control-v, ja niitten ympärillä tämä sitten rakentui...
Tällasta mä höpöttelin....

Arvoisa juhlayleisö,  opettajat,  sekä ennen kaikkea me vastavalmistuneet.
Tämä päivä on tärkeä päivä. Me ollaan saatu päätökseen yks tärkeä vaihe elämässämme. Tunne valmistumisesta tuo iloa ja myös tervettä itsevarmuutta. Me ollaan valmistuneita, me ollaan valmiita tarttumaan työhön!
Me ollaan tulevaisuuden toivot, me rakennetaan tulevaisuuden Suomea. (virnistys)
Meillä on jotakin, mitä me osataan, mihin meidät on koulutettu. Tämä Sedun koulutuksen tulos on jotakin arvokasta – ammatti.
Samalla kun me ollaan hankittu ittellemme ammatti, me ollaan hankittu jotakin myös toisille ihmisille –avun lähde. 
Jotakin mihin toiset voivat tukeutua ja turvautua. Meitä valmistuneita on täällä monilta eri aloilta, mutta meitä kaikkia yhdistää roolimme työelämässä. Osaamme tarjota apua sille, joka sitä tarvitsee. 
Mä olen valmistunut kesän kynnyksellä aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajaksi. Mä olen alanvaihtaja. Koko elämäni ollut kiinnostunut koulunkäynnistä ja lapsista, mutta jotenkin vasta viime syksynä -nelikymppisenä-  mä pääsin sille raiteelle, jotta nyt tuntuu siltä, että matkanteko on mukavaa.
Meitä aloitti vuosi sitten syksyllä ohjaajakoulutuksessa parikymmentä. Meitä lähti luotsaamaan parivaljakko; Seijat!
Seijoilla on pitkä yhteinen historia Sedun ohjaajakoulutuksessa ja maailmalla jo lukemattomia ammatissaan hyvin menestyneitä ohjaajia. 
Me oltiin onnekkaita, kun meidät valittiin koulutukseen. Meille monille tänne pääsy oli jonkinlainen käännekohta elämässä.
No me alettiin sitten kahlata läpi sitä valtavaa määrää tietoa, jota ohjaajan tulee työssään tietää. Seijat opetti meille paljon lapsista, nuorista, oppimisesta ja oppimismenetelmistä, koulusta ja sen käytännöistä ja siihen liittyvistä lakipykälistä.
Aina sitten välillä noustiin ylös ja hengitettiin kolmion muotoisesti tai tehtiin shaseen piiri.
Meillä oli myös monia muita loistavia opettajia. Ohjaajan kun tulee työssään olla vähän sellainen jokapaikan höylä, että tietäis monista eri asioista.
Liikunnan ohjaamista me harjoiteltiin ja koettiin, että se oli tärkeää, koska tänä päivänä lapset istuu ihan liikaa paikoillaan ja näprää netissä. No luonnollisesti opittiin sitten myös atk:ta, jotta pysyttäis siellä netissä selaavien lasten perässä.
Kallisarvoista oli myös ensiapukoulutus, joka me saatiin. 
And then there was this …wonderful, wonderful Julian Davis. I hope you know, that I’ll always remember this school with warmth because of you.
Meidän opettajat oli aivan huippuja, mutta meitä opiskelijoita oli  parikymmentä ja meillä jokaisella jo elämää takana. Me jokainen tuotiin luokassa esiin omaa osaamistamme ja jaettiin sitä tietoa, jota meillä jo ennestään oli. Autettiin toinen toistamme ja kerrottiin omista kokemuksistamme. Kehittämällä toisen osaamista kehitettiin myös omaamme.
Kaikkea ei kuitenkaan opi luokkahuoneissa. Vähintäänkin yhtä käyttökelpoisia taitoja me opittiin Sedun käytävillä:
Opittiin, että jos oot sinkku, ja vaikka et olisikaan, on todella paljon kohteliaampaa tarjota pastilleja, esimerkiksi Fishermans Frendejä, vaikka tulevalle puolisollesi, tai nykyiselle, kauniista metallirasiasta, sen sijaan että tarjoisit niitä farkkujen  taskussa myttääntyneestä paperipussista
Kun kestitset kavereita, niin kannattaa miettiä etukäteen, onko hän mahdollisesti  semivegetaristi,    pescovegetaristi,     ovo-vegetaristi      lakto-ovovegetaristi tai vegaani. Pian huomaat, että helppoa on tarjota lounas kaupungilla.
Seijat myös vei meitä tutustumaan mitä ihmeellisempiin paikkoihin, mutta aina me osattiin kuitenkin takaisin. Nämä excursiot oli silmiä avaavia. Me päästiin näkemään paljon sellasta, mihin meillä ei ilman Sedua olisi koskaan ollut mahdollisuutta. 
Me saatiin kokemuksia tosielämästä, sieltä, mistä ollaan kuultu vain hurjia huhuja. Ja ymmärrettiin, että noihin paikkoihin meilläkin valmistumisen jälkeen ois mahdollisuus hakea töihin.  
No me oltiin koko syksy aherrettu tosi innokkaasti ja opiskeltu tunnollisesti. Muutos Sedua edeltäneeseen elämään oli meillä monilla, varsinkin meillä äideillä, aika suuri. 
Samalla kun me opittiin uusia asioita koulussa, niin monien perheet oppi uutta kotona.  Meidän perheessä esimerkiksi kaikki osaa nyt käyttää astianpesukonetta ja keittää makaroonia. No,  osaa ne myös ostaa kertakäyttöastioita tai mennä Heseen.  
No, mutta se että osaa soveltaa, on myös tärkeä taito elämässä.
Sitten syksyn päätteeksi joululoma tuli kyllä tarpeeseen. Me oltiin aherrettu paljon. Ja oltiin kyllä jo uupuneita. Mä itse olin vetäny itteni aika piippuun Sedun, avoimen yliopiston ja vielä töiden kanssa. Niinpä sitte sairastuin keuhkokuumeeseen. Onneksi hyvin pitkälti sain sairastaa loman aikana ja mun luokkakaverit kyllä tsemppas ja auttoi mua. Seijat kannusti hienosti takaisin koulunpenkille, vaikka  lääkäri kyllä kehotti vuode lepoon.
Kevät sitten hurahtikin ihan yhtäkkiä.
Syksyn aikana me opittiin valtava määrä teoriatietoa. Sitten pääosin keväällä me oltiin työssäoppimassa. 
Vaikka teoria oli puuduttavaa syksyllä, äkkiä me huomattiin, että teoriassa opitut asiat oli siirtyny käytäntöön ja kasvattanu meidän ammattitaitoa. 
Kevään työssäoppimisjaksoilla me saatiin jo ihan oikeasti näyttää osaamistamme. Me saatiin ihan hyvällä omalla tunnolla kulkea vähän rinta rottingilla ja sivulauseessa puolihuolimattomasti mainita uusi OPSi ja HOJKS:it, niin kuin me oltais ne jo äidinmaidon mukana opittu.  

Kevään aikana moni meidän luokkalainen sai hienoja uutisia; tuleva työpaikka oli löytynyt!

Kevään viimeisenä päivänä Sedussa me kaikki esitettiin toisillemme oman itsemme kasvun puu. Tämä oli viimeinen tehtävä, jonka Seija meille antoi ja myönnetään nyt, että kyllä vähän kuului purnausta, kun ymmärrettävästi meillä jo jalka vipatti kesälaitumille. 
Me askarreltiin sellainen puu, joka me oltiin syksyllä 2016, kun Seduun tultiin. Ja sitten me lisättiin siihen puuhun kaikkea sitä, mitä me oltiin opittu ja miten me oltiin ihmisenä kasvettu.
 Tää päivä, kun me esiteltiin nämä -todella henkilökohtaiset- puut, oli ikimuistoinen. 
Puihin oli vuoden aikana kerääntynyt paljon monenlaisia arvokkaita asioita.
Yks, mikä oli meillä yhteistä, oli se, miten me koettiin, että toisten tuki ja apu oli korvaamattoman arvokasta. 
Meistä harva olis tässä tänään, jos yksin olis koko matka pitäny taivaltaa.
Suuri kiitos luokkakavereille, joiden kanssa tein tämän matkan.  Kiitos vertaistuesta. Kiitos, että sain uusia ystäviä.
Valmistuminen on iso askel. Toisaalta se on jännittävä ja mahan pohjaa kutkuttava, toisaalta myös pelottava. Kun Sedun tuomat rutiinit ja käytännöt loppuu, elämän rytmi on mietittävä uudelleen ja on tehtävä päätöksiä, jotka vaikuttaa suuresti elämään. 
Meillä perheellisillä koko perheen elämään. Tässäkin elämänvaiheessa vertaistuki on arvokasta. 
Tänään, kun me iloitaan valmistumisesta, niin muistetaan, ettei kuitenkaan sekoiteta sitä valmiina olemiseen. 
Vaikka ollaan valmistuneita, niin valmiita ei. Me Sedulaiset pysytään liikkeessä. Me kehitytään! Me pidetään ikuisen oppijan mieli. Joka päivä opitaan jotain uutta ja kehitytään yhä taitavammaksi ammattilaiseksi. Me ollaan rohkeita!
Ja koska onnistuneessa puheessa on hyvä siteerata jotain viisaampaa ihmistä,  - Näin sanoo Seija (ope jaksoi aina muistuttaa, ettei Wikipediaan saa luottaa) Wikipedia, niin haluankin tänään toivottaa rohkeutta tulevaan matkaan Andre Gilden sanoin: 
”Ihminen ei voi löytää uusia valtameriä, ellei hän uskalla kadottaa rantaa näkyvistään”.
Olkaa siis rohkeita ja tarttukaa uusiin haasteisiin innolla.
Lopuksi haluan vielä sydämeni pohjasta onnitella meitä kaikkia tänään valmistuneita. Voimme olla ylpeitä itsestämme, tänään todella on aihetta juhlaan.
Kiitos. 

No. Osasin puheeni ulkoa. 
Silti piti moneen otteeseen takellella. 
Tykkäsivät ne kuitenkin vissiin kuunnella. Itselle jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa. 
Mä olin jo suoraan sanottuna unohtanut koko Sedun, kun rippijuhlat, työpaikan saannin jännittäminen ja sen saaminen sekä Daim ja Daimin ja Dominon välien kehittyminen vei ajatukset niin muualle. 
Kyllä mäkin ajattelin, että en mä tuonne juhlaan kiirehsi, kun töitä olis ollut puoli viiteen, mutta ylitöitä oli niin paljon tehtynä, että karkasin sitten. 
Ja oon tosi onnellinen, että menin. Jotenkin siellä auditoriossa kun hiljentyi, niin muistui mieleen niitä juttuja, joita vuoden aikana siellä tapahtui. 
Olihan se ikimuistoinen ja hyvä vuosi elämässä. Ei sitä käy kieltäminen. 
Paljon me keksittiin marisemista ja valitettavaa, mutta olihan se kuitenki hienoo! 
Kaikki ne hetket, kun syötiin eväitä pyöreillä pöydillä ja juteltiin niitä näitä. Minä nauroin vedet silmissä, kun muisteltiin amisaikoja ja Ford Sierraa...Käppärikäännöksiä...
Voi että...
Mä sain vuoden koulutuksella uuden suunnan elämälleni ja oon siitä suunnattoman onnellinen. 
Kiitos Sedu ja kaikki luokkatoverit. 
Hyvä minä, kun uskalsin olla rohkea ja hypätä tuntemattomaan. 
💓