tiistai 19. syyskuuta 2017

Unohtumattomia hetkiä työtunteja laskematta.

Lojun sohvalla, nilkka koholla. 
Astuin sunnuntaina terassilta nurmikolle. Tai ajattelin astuvani. 
Löysin itseni sitten makaamasta nurmella. Kylki ja lonkka alkoivat pikku hiljaa kastua märästä nurmesta, kun en voihkinnaltani heti päässyt ylös.  
Nilkutin sisään ja sanoin tyttärelle, että nyt kävi pahasti. 
Yksi askel muutti tämän viikon kulkua merkittävästi. 
Jalka on jo antanut paljon periksi ja jomottava särky loppunut, mutta varata sille ei pysty. 
Lapsiryhmän ohjaajana tällainen jalkapuoli ei menesty, vai oletteko kuulleet ryhmästä, joka kuuntelee nelisen tuntia satuja tyytyväisenä tai ohjaajasta, jonka ääni kestäisi neljän tunnin eläytyneen sadunkerronnan? Alkaisi varmaan jossain vaiheessa olla sen verran monotonista, että koko ryhmän päälle saisi levitellä vilttejä, ja sammutella valoja. 
Päiväunet ovat muuten yksi parhaista asioista, joita muistelen kotiäiti-vuosiltani. 
Harmittaa yli kaiken, kun meitä ei ole yhtäkään liikaa. Siis meitä ohjaajia. 
Juuri siksi sinnittelen nyt kaikkeni, että lojun vain. Levitän tunnollisesti kylmägeeliä ja seuraan olohuoneen kellosta, miten harvoin pystyn ottamaan lähdön lattialle. 
Kun aamulla kasaa kaiken tarvittavan mammonan lähietäisyydelle ja minimoi juomisen, voi sohvallalojumisesta tehdä lähes taidetta. 
Ja sitten se tapahtuu; pleikkarin ohjaimesta loppuu akku...
Sohvan molemmin puolin kuuluu tasainen kuorsaus. 
Blondi ärisee, kiljahtelee ja vikisee välillä. Näkee kai jotain unta. Eebenbuu senkuin kuorsaa. 
Sunnuntaina, juuri ennen ruohonjuuritasolle laskeutumista, pesin lattiat. 
Nyt ne näyttävät taas pesua kaipaavilta. 
Koirankarvan ympärille kietoutuneita villakoiria on kerääntynyt seinän vierustoille ja leluja on hujan hajan lattialla. 
Tutustuin menneellä viikolla uuteen mukavaan ihmiseen. 
Olen useasti juttutuokiomme jälkeen miettinyt erästä hänen lausettaan, itsekseni hymyillen.
En nyt sanatarkkaan muista lausetta, mutta sisältö oli kutakuinkin sellainen, että " ...meille ei tule koiraa. Siinä on ihan työtä, kun siivotaan lasten jäljet..." 
Saatteko kiinni siitä, miksi minua hymyilyttää?!?
Siis lausehan on ihan totta. 
Vanhempana hoidat lapset ja se on merkittävä työ. 
Sen uurastuksen päälle kun vielä mietit kaikki lenkitykset, syötöt, mahdollisesti tihentyneet imuroinnit, lattian pesut, karvan huollon, puhumattakaan eläinlääkärikäynneistä tai loma-aikojen hoitopaikan murehtimisista...
Listaa voisi jatkaa vielä vaikka kuinka pitkälti! 

Ja siltikään....
päivääkään en antaisi pois.
💕


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiva kommentti piristää päivää!