Kuuntelin eilen sairaalapapin kertomaa....
"Käveli munkki muinoin tietä pitkin hevosensa kanssa. Tien vieressä ojaa kaivanut mies mietti, miten raskasta ojan kaivuu oli. Miten kovaa maa oli ja miten aurinko kuumotti ja hankaloitti hänen työtään.
Munkin lähestyttyä mies tokaisi tälle, miten helppoa oli munkin työ; rukoilla nyt vain!
Munkki kuunteli ja sanoi:" Saat tämän hevoseni, jos rukoilet Isä meidän -rukouksen niin, ettei ajatuksesi lähde harhailemaan kertaakaan."
Työmies oli innoissaan! Miten helppo homma!
Hän aloitti...
" Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitetty olkoon...
Saankohan minä muuten nuo valjaatkin?!? "
Ja hän aloitti uudelleen.
" Isä meidän...
Kuinkahan paljon tuolle pitää vuodessa kauroja ostaa..."
Ei saanut työmies useista yrityksistä huolimatta hevosta. "
Ajattelee usein, että toisella kaikki onnistuu tuosta nuon vain.
Mutta mulla on vaikeaa.
Nähdään toisesta pieni palanen ja kuvitellaan sen ympärille kaikenlaista, vaikka todellisuus oikeastaan onkin ihan toisenlainen. Luullaan tietävämme paljon toisen elämästä.
Mietitään, kuinka onnellisia oltaisiin, jos saataisiin toisen saappaissa tallustaa, mutta ei oikeasti tiedetä, miten paljon ne saappaat saattaa toisen jalkoja painaa ja kulkua vaikeuttaa. Ajatellaan, että minun reppuni painaa paljon ja minulle sen kantaminen on vaikeaa.
Toisen reppu voi olla paljon kevyempi, mutta hänelle oman reppunsa kantaminen voi olla ihan yhtä vaivalloista tai jopa vaivalloisempaa kuin sinulle omasi.
Oman elämänsä tietää ja kokee sellaisena kuin se on.
Tarviiko sitä toisen osaa miettiäkkään? Kun toisen saappaisiin on lopulta mahdotonta solahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kommentti piristää päivää!