Bablo..

Olin muistaakseni 8-9-vuotias, kun tätini kysyi, haluaisinko koiran, joka mahtuisi taskuun. HeiHaloo! Kuka ei haluaisi :) Tätini asui isossa kaupungissa ja oli siellä törmännyt pikkuiseen chihuahuaan ja ihastunut sen ulkomuotoon. Me taas asuimme pienellä maalaispaikkakunnalla, eikä meillä juurikaan chihuahuaa ollut tavattu. Lapsuuteni oli muutenkin jotenkin "lemmikkieläinköyhää"; ei meidän perhetutuilla juurikaan ollut lemmikkejä, joihin olisi voinut tutustua.

Chihuahua näytti kirjojen sivuilla hurjan ihanalta. Nyt jälkeenpäin tajuaa, että eipä siinä mietitty paljon luonnetta, Olin pieni ja koira oli hurjan söpö. Koulussa innoissani kerroin kavereille, miten saisin pennun, joka mahtuu taskuun! Jotenkin kai tätini kanssa yhdessä sain vanhempani ylipuhuttua, ja lopulta he suostuivat pennun tuloon. 
Tarkkavaistoisimmat jo lukevatkin rivien välistä, ettei tekstini rönsyile rakkautta, läheisyyttä ja kaipuuta. Bablosta kirjoittaminen tuo paljon muistoja mieleen. Nyt, kun oma pentu on ollut kauan harkinnassa, jotenkin oman ensikoiran muistoista nousee pintaan eri asiat, kuin ennemmin.  
Haimme Bablon tätini kanssa Turun lähistöltä Littoisista. Vietimme yön tätini kodissa ja jatkoimme sitten seuraavana päivänä matkaa minun ja Bablon tulevaan kotiin. 
Muisto; tätini on jossain, ehkä kellarissa käymässä. Minulle on pedattu patja tätini makuuhuoneen lattialle. Joka puolella on sanomalehtiä lattioilla ja minua on vannotettu vahtimaan, että pentu päästää sanomalehdelle. Pentu juoksee patjalleni. Se lirauttaa minulle pedattuun sänkyyn. Täti palaa. Naapurit varmasti kuulevat, etten vahtinut.  Minä kyllä huomasin, että se levitti takajalkojaan; aikoi päästää alleen. Minä menin ja aioin siirtää sen sanomalehdelle, mutta se murisi minulle. Pennun hampaat tuntuivat teräviltä kädelläni. Ei se antanut minun koskea itseensä! 
Niin siinä kävi, että minä taivuin ja pieni, mutta kovapäinen Bablo piti päänsä. Hän vei ja minä vikisin. Tullessamme kotiin vanhempani odottivat pennun näkemistä. Kyllä minäkin olin innoissani kotiintulosta, mutta jokin oli muuttunut. Olin niin haaveillut, millaista elämämme tulisi olemaan. Minä ainoana lapsena olin unelmoinut tulevasta arjesta pennun kanssa. Olin suunnitellut, miten se olisi kuin sisko minulle. Olisimme aina yhdessä, tekisimme kaiken kahdestaan, meillä olisi niin ihanaa! Kotimatkalla Bablo oli kuitenkin jo näyttänyt minulle närhen munat. Kyllä minä tajusin, ettei tämä mennyt ihan niinkuin olin unelmoinut. 

Meidän perheellä ei ollut aiempaa kokemusta koirista. Vanhempani eivät osanneet opastaa minua Bablon kasvatuksessa. Meidän kovapäinen pentu olisi tarvinnut kipeästi kaapin paikan näyttäjää. Hyvin nopeasti Bablosta tuli äitini koira, eikä häntä kyllä ikinä laitettu taskuun. Muisto; kiukkuilen äidille. Haluan Bablon nukkuvan huoneessani. Se ei halua tulla. Avaan jääkaapin. Minä kyllä tiedän, millä sinut saan liikkeelle. Pieniä palasia kinkkua, kuten Hannussa ja Kertussa. Kinkkupolku vie huoneeseeni. ja naps, ovi kiinni! Nukut edes huoneessani, vaikket sydänystäväni olekaan. 
Aikanaan kun lähdin opiskelemaan, Bablo jäi äidin ja isän huomaan. Se oli onnellinen. Sillä oli hyvät oltavat. Koiranpäivät :) Muisto; Opiskelijaboxi. Benefon Alfa soi. Vastaan. Äitini kertoo itkien, että Bablo on nukahtanut ikuiseen uneen hänen syliinsä. Bablo haudattiin isovanhempieni pellonlaitaan ison pihlajan juurelle. Niillä samoilla pelloilla se juoksenteli onnellisesti 12 vuotta vapaana. Millonkaan se ei tuntenut tarvetta lähteä pois tutusta pihapiiristä.