Vesipeto..

Domino kävi juuri vähän aikaa sitten pesussa Doggies&Kitties lemmikkihotellilla. Oli sitten puhetta, että nyt ei hetkeen käydä maastossa niin, että pääsee kastelemaan itsensä luonnon veteen. Vaikka vain tassut ja vatsan alusta kastuvat (onneksi ainakin vielä) ja vaikka pesemme ja putsaamme, niin jotenkin hento tuoksahdus kalaa jää karvaan kuitenkin. No, eilen sitten oltiin luonnossa ajatuksena, että juostaan polulla ja metsässä. Joen lähestyessä hän sitten otti sellaisen pyrähdyksen, että toiseksi jäätiin! 

 Molskis, sano Eemeli! 

Oli varmaan virkistävää! 

" Pakko se fööni on kotiinki hommata!" sanoi mieheni illalla. Ja totta se taitaa olla. On meillä sellainenkin vesipeto, että vaikka koko pesua ei kotona tehtäisikään, niin kuivattelua riittää! 

Vanha, mutta hyvä, LueNämä-lista...

Kodin Kuvalehdessä, vuoden 2012 numerossa 12, julkaistiin luokanopettaja Irma Reinilän lista hänen lempikirjoistaan. 

Olen säilyttänyt tuota lehtileikettä ja aina silloin tällöin lukenut jonkun Irman suositteleman teoksen. 

Koska koen lukemani teokset mielenkiintoisiksi, haluankin nyt jakaa listan teidän kanssanne. (Tämä on myös osa KonMaritusta; hävitän lehtileikkeen, mutta säilytän tiedon)

Irman lista on seuraavanlainen: 

Forrest Carter; Pikku Puun kasvatus. WSOY

Kirja kertoo puoliverisen pikkupojan elämästä isovanhempiensa luona cherokee-vuorilla lapsen näkökulmasta. Se on surullisen ihana, vanha kirja, josta on myös tehty elokuva. Intiaanien viisautta me kaikki tarvitsemme. 

Carita Forsgren; Auringon kehrä Otava

Mikään ei ylitä Mika Waltarin Sinuhea, mutta tässä on ainakin yritystä. Ja jos sankarittarella on edes pikkuisen suomalaista verta, hänhän selviää. Historiaa kauempaa kuin Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaressa. 

Anneli Kanto; Veriruusut. Gummerus

Järkyttävä kirja Suomen sisällissodasta naisen kannalta. Omat murheet haihtuvat hävettävän pieniksi tämän kirjan lukemisen jälkeen. 

Patricia Wood; Onnenpoika. WSOY

Kirjan päähenkilönä on kehitysvammainen poika; onnenpoika, jonka elämää seurataan liikuttavasti. Onneksi hänelle käy hyvin. Surullista loppua en olisi kestänyt. 

Renate Dorrestein; Lainaa vain. WSOY

Myös tässä kirjassa on päähenkilönä kehitysvammainen poika Igor, joka kaappaa vauvan  ja hoitaa sitä tyttöystävänsä kanssa. Omintakeinen, hauska ja surullinen kirja yhtä aikaa. 

______________________________________

Tästä Irman listasta olen lukenut intiaanipojan elämästä kertovan teoksen, sekä kaksi viimeistä. Aikaa lukemista on jo sen verran, että alkaa oikein harmittaa, kun en saa mieleeni noiden kahden viimeisen teoksen juonta. Nyt kun työssäoppiminen oli erityislasten parissa, olisikin kiva palata noiden pariin. Ehkäpä jostain löytyisi sen verran aikaa, että lukaisisin ne yhtäkkiä.... Olenko muistanut kertoakkaan, että tänä kesänä edessä on rippijuhlien järjestäminen? Juhlat ovat ensimmäiset "isot" meidän perheessä ja aiheuttavat paljon päänvaivaa; suunniteltu on paljon, mutta toteutus ontuu vielä pahasti. 

Olen lisännyt tähän listaan käsin vielä Renate Dorresteinin Kivisydämen ja teoksen; Pojallani on seksielämä ja minä luen äidilleni Punahilkkaa. Molemmat siis Dorresteinin teoksia. Näitä voin myös suositella. 

Nyt maalaan muutaman puisen kirjainpalikan; ne tulevat kehitystyöhöni, joka pitää olla kouluun valmis perjantaiksi. Jaiks! 

Mukavaa alkavaa viikkoa sinulle! 

Kesälomafiiliksissä

 Ihana, kauan odotettu kesäloma on lapsilla alkanut. 

Eilen juhlistimme parit ylioppilaat ja tänään sitten aloitamme virallisen OllaanVaanJaNautitaan-osion.

Domino aloitti oman nautiskelunsa jo eilen: 

Nappasimme Faunattaresta pitkän henkitorven ja kaksi possunkorvaa. Henkitorvi oli semmoiset 30 senttiä pitkä ja ajattelin, että siitä on iloa pitkäksi aikaa. No, ei kestänyt kauaa! Melkeinpä tuo torven etsiminen lelulaatikon pohjalta kesti kauemmin. 

 Dominolla on kovin hienovarainen tyyli; tuossa etsimisessäkin sen huomaa. Hän ei pemota kaikkia leluja ulos laatikosta suitsait ja ota haluamaansa, vaan mahdollisimman kauniisti sotkematta pyrkii saamaan sen, mitä etsii. 

Pentuaikana meillä oli kerran Dominon ystävä kylässä. Ihmetelin, kun ruokapöydän tuolien selkänojat yhtäkkiä liikahtelivat. Ystävä se siellä liikkui pöydän alla ja tuolit antoivat periksi. Sekin on sellainen juttu, mikä ei Dominolle ole tyypillistä. Meillä koti on toisinaan kuin Turku pommitusten jälkeen, mutta neiti kulkee sulavasti mihinkään koskematta. Ja muistattekin varmaan, kun kuvasin kodarin avonaista oviaukkoa, johon olin laittanut valkoisen pitkän verhon hyönteisten takia; hänhän ei siis voinut kulkea ulos ollenkaan, kun verho oli tiellä! 

Illalla annoimme Dominolle vielä possunkorvan. Itseäni noiden korvien pussittaminen Faunattaressa jotenkin puistatti niissä olevien karvojen takia. No, tiedä sitten, mikä mättäsi, mutta korva ei maistu. Pitää nyt vähän seurailla, että eikö vain juuri sillä hetkellä huvittanut, vai eikö possunkorva todella ole neidin herkkulistalla. 

Herkkulista kun on aikalailla pitkäksi tässä vuoden saatossa osoittautunut! 

Onnellista päivää....

Toivotan onnellista päivää Sinulle...

joka pääsit juuri hyvin ansaitulle kesälomalle.

Sinulle, joka valmistuit ammattiin.

Sinulle, joka sait painaa päähäsi valkolakin. 

Sinulle, joka pidättelit ilonkyyneltä lapsesi kevätjuhlassa. 

Tänään aurinko paistaa, 

isotuomipihlaja ja purppuratuomi avaavat kukintojaan.

Ilmassa on lupaus kesästä.

Voi hyvin!

Viimeisiä koulupäiviä...

Opiskelu aamu- ja iltapäivätoiminnan sekä koulunkäynnin ohjaajaksi on saanut blogin melkein kuihtumaan. 

Enpä olisi arvannut sitä viime syksynä; mulla oli intoa ja energiaa vaikka muille jakaa. 

Vaikka opettajat varoittelivat, että opiskelu vie luultua enemmän aikaa, enhän minä sitä ottanut kuuleviin korviini! 

Eilen oli sitten toiseksi viimeinen lähipäivä Sedulla. 

Saimme takaisin kirjoitelmia, joita olimme lukuvuoden aikana näpytelleet. Kaveri vieressä mainitsi, että kylläpäs näitä onkin kirjoiteltu; enemmän kuin muistettiinkaan. Ja että nyt se sitten ainakin tuon tutkinnon osalta loppuu. Minä ajattelin, että niinpä! Ehkäpä mullakin nyt sitten olisi aikaa taas kirjoittaa blogia! 

Ensi viikon perjantaille saatiin vielä tehtävä; minun kehitykseni. Mitä olin syksyllä ja kuinka olen muuttunut, kehittynyt, kasvanut. Nettiä kun selailin, niin löysinkin ihan soppelin puun, josta alkaa vääntää oman näköistä.  

Tuonne juuriin tulisi minä syksyllä 2016; mitä ominaisuuksia olin silloin ja latvustoon sitä kasvua ja kehitystä, jota on tänä aikana tapahtunut. Pyydettiin tekemään paperiversio, jonka voisi säilyttää ja elämän pyörteissä siihen voisi sitten palata miettimään, että onko kehitystä jo niin, että jotkut oksat yltää lähes pilviin (no niin ei sanottu, ihan itse tässä vitsailen).

Mutta tiedätkö, kun mun ei tarvinnut lukea sitä KonMaria kuin pari aukeamaa, niin hokasin jo; on paljon seesteisempi mieli, kun ei ole ympärillä mitään ylimääräistä. Siis sitä tavaraa, joka menee kategoriaan; jos joskus sattuisi tarvitsemaan.

Niinpä sitten avasin PowerPointin. 

Ja vaikka arvostan käsillä tekemistä paljon, niin jotenkin tuntuu, että alanko tässä savumerkkejä lähettelemään, kun meilit, puhumattakaan watsapeista ja muista, on keksitty....

No, tuotos sai olla omannäköinen, joten sillä mennään. 

Vielä täytyy mainita, että ilmaan lensi ajatus siitä, kuinka joku toisi luokkaan muovisen joulukuusen ja alkaisi lisäillä sen oksille yksi kerrallaan asioita, joita koulutus on tuonut mukanaan. Puuhan tämän tehtävän aihiona ei tarvitse olla; se oli vain esimerkki. Yhtä hyvin voisi kehittää vaikka mallinuken(tai vaikka babybornin), jolla olisi syksyllä tietyt vaatteet ja kevään tullessa mallinukke olisi stailattu; jotain olisi matkan varrella ehkä tippunut pois, ehkä asusteita olisi lisääntynyt. Hienoa olisi, jos ryhtikin olisi suorempi lopputuloksessa.  

Mahdollisuudet ovat - nyt huomaan- rajattomat! 

Pitäisiköhän kuitenkin olla luova ja askattella jotain uniikkia, käsin kosketeltavaa? 

Jos siitä nappaisi hyvät kuvat, jotka säilyttäisi digitaalisina...

Silloin tavallaan hamstrais, mutta kuitenkin KonMarittais 😊

Voikaa hyvin!

Kaksi lämmintä päivää....

Eilen oli kevään oikea ensimmäinen lämmin päivä. 

Haravoin Dominon aitausta paitasillani ja ajattelin, että vä-hän ehkä sattuu niskaan tuulenvire. 

Oli kuitenkin niin ihana auringonpaiste, että jatkoin vaan. 

Tänään sitten heräsin nokka tukossa. 

Eilen oli myös ensimmäinen päivä, kun Domino 1v ja 4kk makasi kyljellään juuri haravoidulla nurmella ja nautti auringosta, sai hepuleita ja näykki pienesti vihertävää nurmea. 

Viime postauksessa ounastelin juoksuja, mutta niitä ei ole vieläkään näkynyt. Taitaa kevät olla niin myöhässä, että neidin hormonit eivät vielä hyrrää. 

Kasvua sekä koossa, että voimissa on tapahtunut paljon. 

Tilasin Dominolle toissa viikolla tukevat Julius K9 valjaat.  Sävyksi valittiin tottakai neitimäinen fuksia, joka sopiikin kaikkien aiempien varusteiden kaveriksi. Nimitarra tuohon Julius-tekstin tilalle tulee jälkitoimituksena. Heijastin tuossa tekstissä on aivan uskomaton; hämärässä kodinhoitohuoneessa teksti loistaa todella kirkkaana. 

Juuri valjaiden alle selkään on kasvanut villin näköisiä, noin 10 cm pitkiä uusia karvoja. Selkäkarvoitus on ollut aika lailla surkea, totta puhuakseni, sen jälkeen, kun Domino alkuvuodesta kävi pesussa ja kunnon harjauksessa Doggies & Kitties lemmikkihotellilla. . Neiti tuntui aivan kaljulta ☺, no, onko ihmekään tuon karvamäärän lähdettyä! 

Pisti silmään, että blogin yläpalkki kaipaisi kyllä jotenkin uudistusta...

Ehkä siihen jo voisi vaihtaa kuvan teini-Dominosta! Todellinen teiniprinsessa meillä kyllä asustaakin. Muistan elävästi, kuinka Dominon pentuaikana juttelin kasvattajalle, miten ihana Domino on; kuinka sosiaalinen ja kiltti ja mitä kaikkea; en muistakkaan! Hän vastasi kerta toisensa jälkeen, että odottele nyt, se on vielä ihan keskeneräinen. Sosiaalinen Domino on vieläkin, mutta OMA TAHTO on kyllä matkan varrella löytynyt! 

Auta armias, kun illalla huutelen neitiä sisään! Ei puhettakaan! Ei sellaista kalkkunaa, kinkkua, nakkia, popcornia ole valmistettukaan, joka saisi mielen kääntymään! Ja turha luulla, että pelkkä sanominen tai kiukku toisi Dominon sisään; ei ehei! 

Hän on hyvin päättäväinen ja tietää tasan, mitä tahtoo. Kun choweista kirjoitetaan, etteivät ne halua miellyttää, niin meillä tämä pitää kyllä täysin paikkansa. Ja toisalla kirjoitetaan, että chowi ja hänen palvelusväkensä.... Paikkansa pitää. 

Nyt palaamme aurinkoon! Nauttikaahan kevätpäivistä! 

Kevättä ilmassa, KonMari sohvalla

Muukalainen täällä taas!

Kevät on tullut; sen kertoi eilen ihan lemppariohjelmani Sohvaperunat.

Kevään tulon huomaa myös siitä, miten Domino kiertää aitauksessaan niitä polkuja, jotka vielä ovat jään peitossa; ruoho on märkää ja tuntuu ällöttävältä tassujen alla.

Neiti on aloittanut uuden päivärytmin; ennen seitsemää aitaukseen ja pakotettuna illalla sisään. Luultavasti hän viihtyisi ulkona yötkin!

Aamupalaksi hän nauttii ennen yhdeksää siankorvan ja ruoka maistuu illalla sisääntulon jälkeen.

Nämä ulkoilupäivät ovat  silminnähden vieraannuttaneet Dominoa meistä. Hän on jo pelottavan itsenäinen; välillä tuntuu, että tarvitaanko meitä enää mihinkään muuhun kuin siankorvan antamiseen! No, juoksu on taas näillä näppäimillä; se selittänee paljon tätä käytöstä.

Työssäoppimisjaksoni on päättynyt ja olen taas omassa koulussani oppimassa lisää. Tällä lähiopetusjaksolla keskitymme erityislapsiin. Kävimme jo tutustumassa Niittyvillan kouluun, joka on erityislapsille suunnattu peruskoulu. Kuten Steinerkoulun vierailunkin jälkeen, olin taas ihan myyty. Edellisessä työssäoppimisessa tutustuin erityislapsiin ip-toiminnassa ja se tuntui kyllä hyvältä. Seuraava työssäoppiminen alkaa muutaman viikon kuluttua ja onkin sitten erityislasten parissa; odotan sitä jo innolla. ( koska työssä on mukavaa ja koulussa...ei niinkään )

Menneestä harjoittelusta (oikeasti aikuinen ei ole harjoittelussa, vaan työssäoppimassa, mutta kun tuon sanahirviön olen jo moneen kertaan kirjoittanut, niin se jo kohta ahdistaa)  minulla on rationaalisesti ajatellen hyvä fiilis. Puitteet ovat mahtavat; työyhteisö on kerrassaan loistava ja oppilaat hyvin kehityskelpoisia ☺ -tuo viimeinen oli vitsi.

Mutta kyllä tuohon harjoitteluun mahtuu sitten kuitenkin se -mutta-.

Minä olin hyvä ohjaaja. Sain olla opettajan työpari. Me saimme yhdessä paljon hyödyllistä ja myös mukavaa aikaan. Minä saavutin lasten luottamuksen; olin turvallinen ja luotettava aikuinen, jonka puoleen saattoi milloin vain kääntyä. Minä olin läsnä.

Nyt sinä ajattelet, että mitä juuri piipität, jos kerran kaikki meni noin loistavasti?

Minä sain toimia myös sijaisena.

Minä olin siinäkin ihan hyvä. Mutta kyllä kyyneleet nousevat silmiini, kun mietin, miten huono kuitenkin olin. Ja samaan aikaan minä pystyn täysin rationaalisesti ymmärtämään sen, että minä opettelen olemaan ohjaaja; miten ihmeessä minä voisin vielä olla hyvä opettaja?!?!

Taas huomaan sen, miten en millään malttaisi ottaa niitä pieniä askeleita... Kehittyä pikku hiljaa... Samaan aikaan takaraivossa kolkuttaa, että eläkeikä on pian; en ehdi! Vaikka totuus taitaa olla, että eduskunnan suunnitelmia kuunnellessa minä en taida päästä eläkkeelle ihan heti...  

En muista, olenko tänne kirjoitellut haaveestani luokanopeksi.

Luultavasti en, koska koen pienoista ahdistusta siitä, että te tulette chowchow-blogiin ja täällä jaaritellaan peruskoulusta ☺Viime aikoina täällä ei kyllä ole jaariteltu juuri mistään -kommentoi siellä nyt joku 😂

Yritän saada itseni näppäimille hieman useammin; koska hirveen hyvältä tämä kirjoittaminen tuntuu. Nyt kuitenkin koneessa odottaa märät pyykit ja sohvalla KonMari! Jospas minäkin saan kaappini järjestykseen; monet ovat kuulemma saaneet!

Voi hyvin!