Pentukuumetta

    Hei!
Pieni juttu meidän perheen pentuhankkeesta on varmaan paikallaan.
Meillä pennun hankintaa on harkittu jo useamman vuoden ajan. 
Paikallisessa koulussa on ollut ajatuksena, että alakoulun puolella luokalla opettaja vaihtuisi jossain vaiheessa. Tavoite oli aikoinaan, että  lapsilla olisi sekä nais- että miesopettaja alakoulun aikana. Meidän kohdalla kävi niin, että lemmikkieläimettömänä perheenä lapsemme pääsi hyvin herkälle opettajalle räätälöityyn ns. allergia-luokkaan.  
Luultiin siinä, että kolmannen luokan jälkeen meille saisi tulla pentu. Luokka kuitenkin jatkoi uurastustaan vuosi vuodelta ja lopulta kävi niin, että opettaja sai jatkaa luokkansa kanssa koko kuuden vuoden urakan. 
Keväällä 2016 poitsumme päättää alakoulun, ja pentu on vihdoinkin 
TERVETULLUT!

Tämän luokan sääntöjen puitteissa meillä on ollut ilo saada lomilla ystäväperheiden karvakamuja meille hoitoon. Ensimmäisenä saimme tutustua pikkuiseen kilon painoiseen terrieriin; Aygoon. Hän olikin meillä useasti hoidossa, ja oli pitkään suunnitelmissa "meidän roduksi". Sitten tuli Topi. Ihana pikisilmä; musta villakoira. 
Perisuomalaisena sitä sitten mietittiin, että kyllä me lähdetään ihan siitä; että omakotitalo, farmari ja kultainen noutaja! Topin myötä kun oli jotenkin ihastuttu koiran suurempaan kokoon. 
Saimme hoitoon 7 kuukautisen Mökön; labradorinnoutajan. Huomasimme pian, että meidän perheellä ei kertakaikkiaan riitä virta tälle energiapakkaukselle. 
Jossain vaiheessa meillä käväisi viikonloppuhoidossa Eversti. En tiedä, miten kirjoittaisin Everstin ensimmäisestä vierailusta. Hän tuli, oli ja lähti. Emme saaneet häneen juurikaan kontaktia.  Ihastuimme kyllä ihan totaalisesti. Mutta kyllä meillä kaikilla, lapsilla etenkin, oli paha mieli. Ei Eversti tykännyt meistä! Ei heilunut häntä, ei leikitty. 
Matkasimme kirjastoon, surffasimme netissä. Tajusimme, että hän tarvitsee aikaa, ja aikaa, ja aikaa. Seuraavilla kerroilla saimme jo hännänheilutuksen, katseen. Saimme halata ja silittää. 
Hän vei sydämemme totaalisesti.       
Tämän "hoitosysteemin" ansiosta meille saa nyt tulla rotu, joka ehkä sopii meille jotenkin paremmin. Olemme pikku hiljaa kasvaneet ajatukseen, että meistä tulee chow-perhe. 
Se, minkälaiset ajatukset meillä oli alunperin tulevasta pennusta ja mitä sitten kävikään, saakin sitten ihan oman postauksen.       
                                     Yhä edelleen ensilunta odotellen :)