lauantai 22. kesäkuuta 2019

Kun vanhat koulutehtävät hymyilyttää...

Siivoilin juhannuksen ratoksi vanhoja muistitikkuja. Sedun koulunkäynninohjaajakoulutuksessa piti kirjoittaa koulukiusaamisesta. Kysymykset olivat niitä iänikuisia, 
- mitä kiusaaminen on?
- miten se ilmenee? 
Muistan, että mua sapetti koko tehtävä, vaikka se tärkeä aihe onkin. Nyt kun myöhemmin tätä lueskelin, niin ehkä tuo sapetus vähän loistaa tässä rivienkin välistä... 

Koulukiusaamisesta
Jari Sinkkonen antoi kolme ohjetta vanhemmille: 1) ole kiinnostunut lapsesi tekemisistä 2) älä pidä lastasi pienenä aikuisena, vaan anna hänen olla lapsi ja 3) riittää, että joku aikuinen on lapselle majakkana myrskyssä. 

Kiusaaminen on aamulla ensimmäisenä esillä päivän sanomalehdessä, netissä, radiossa, televisiossa, musiikissa, kirjallisuudessa, elokuvissa, blogeissa, illalla vanhempainillassa, viikonloppuna messuilla ja jumalanpalveluksessa. Eihän kukaan oikeasti jaksa ottaa kaikkea tätä kiusaamista koskevaa tietotulvaa vastaan!

Minä olen lopen kyllästynyt koko kiusaamiseen; siitä pasaamiseen ja sillä ratsastamiseen. Pelkkä sanan näkeminen tai kuuleminen saa minut huokaisemaan, ja kääntämään korvat koriste-asentoon. Kun missi tai muuten vaan isopovinen julkkis, vuodelta x, ei pääse hetkeen keltaisen lehdistön etusivulle, muistaa hän yllättäen, että häntäkin kiusattiin. Tai jos sillä ei tilille kilise mammonaa, muistuu mieleen se, että taisikin joskus, kyllä, kerran, olla oikein kiusaaja! Siinä pikkutytöt ja pissaliisat sitten lukevat suuria otsikoita, ihailevat tekohiusta, -kynttä ja -povea ja sielunsa silmin näkevät itsensä lööpissä. Sitten joskus –mutta ensin täytyy saada se kokemus, koska hehän eivät ymmärrä, että lööppi voisi olla tekaistu. Kiusaaminen on tämän päivän trendi! Kiusallinen Korvamato! En tiedä, kuka oli ensimmäinen; siis se, joka aloitti tämän julkisuudella ratsastamisen. Kuka teki siitä julkisuustempun, myi levyjään tai elokuvaansa tai piti luennon.

Muistan olleeni yläasteella, kun meidät kaikki kerättiin koulun auditorioon kuuntelemaan miestä, joka oli tuonut mukanaan pääkallon. Hän asetti pääkallon sisään palavan hehkulampun ja näytti kuinka ohut otsalohkomme on. Moni meistä ei edes pystynyt katsomaan pääkalloa, mutta monelle jäi mieleen se, että eipä lujaakaan tarvitse lyödä saati potkaista, niin läpi menee. Aika kultaa muistoja, mutta siinä oli mies paikallaan. Muistaakseni oli kaukaa tullut ja ensiavussa töissä. Silloin kiusaaminen oli ensisijaisesti fyysistä. Paitsi tytöillä; niillä se oli silloinkin nälvimistä ja selän takana puhumista.

Minä olin kauan sitä mieltä, että kun vain on kunnon vanhempi ja pitää mukulansa ojennuksessa selviää kunnialla.
Ajattelin, että kyllä koulussa opettaja hoitaa; pitää huolta ja puolustaa; katsoo tarkasti; huomaa kiusaamisen ja puuttuu siihen. Kun vain kaikki pitää omistansa huolta, niin koko kylän mukuloilla on hyvä olla. Ei ole.

Peittelin esikoista nukkumaan jokunen vuosi sitten. Ennen pään tyynyyn painumista se sai vaivihkaa sanottua saaneensa päivällä turpiin. Oli ollut juoma-automaatilla liikuntatunnin jälkeen. Takanaan oppilas, joka oli unohtanut pitkämielisyytensä aamulla kotiin. Esikoinen joi liian kauan; sen tähden poski lätisi.

Toisessa tapauksessa, kun kolmantena päivänä peräkkäin hain esikoistani koulusta, ihan sieltä luokan ovelta asti, myönsi luokkatoveri viimein, ettei poikani ollut käskenyt hänen kirjoittaa taululle, että enkunope on mulkku. Ihan itse oli keksinyt ja kirjoittanut. En minä siihen poikaan siellä käytävällä edes katsonut. Kunhan nyt annoin ymmärtää, että tässä se mami noutaa omansa koulusta niin kauan, kunnes sinulla alkaa kielenkannat liikkua. Koko ajan poikani piti päänsä ja kielsi, ettei ollut käskenyt mitään kirjoittaa; hyvin se pysyi itsekseen pystyssä. Ajattelin nyt kuitenkin olla vähän tukena; niin kuin omenapuille laitetaan se tukikeppi; vähän aluksi, jotta pääsee kunnolla juurtumaan.

Tämän kuopuksen kohdalle on kertynyt tätä whatsup -draamaa. Meillä kaikki sovellukset ovat käytössä. Meillä on myös käyttöoppaat käytössä; ne sanalliset versiot. Toissa viikolla vanhempainillassa eräs äiti taputteli itseään olkapäälle, kun ei ole antanut viidesluokkalaiselle tyttärelleen käyttöön vielä älypuhelinta. Hirveää sontaa siellä whatsup:ssa, kun ”joku” kirjoittaa sinne että ”ime m****a!” Älä ny mitään!?! 
Kuka ihan oikeasti ajattelee niin, että meidän lapsemme olisivat niin älykkäitä ja fiksuja, että ihan itsekseen – ilman opetusta - osaisivat käyttää näitä nykypäivän sovelluksia? 
Eihän käyttämättömyydellä opita somessa käyttäytymään! Täytyyhän sovelluksia käyttää, että niistä saa hyödyn esiin ja täytyyhän lapsen saada opastusta, jotta hän osaa siellä käyttäytyä! Eihän kukaan äiti pukkaa lastaan uima-altaan syvään päähän ilman uimaopetusta ja sitten manaa allasta, kun se oli niin hirveä paikka, että meinasi hukuttaa lapsen. Summa summarum. Paljon siis nykypäivän kiusaamisesta tapahtuu somessa, esimerkiksi whatsup:ssa ja se on ihan kokonaan meidän vanhempien moka; peiliin katsomisen paikka!

Minä tuota Sinkkosta lainasin tuolla alussa. Siinä on pappa isolla p:llä. Alkaa se olla jo vähän toisella kymmenellä, että kyllä nämä nykymaailman sovellukset siltä vähän pitää jättää kuulijan vastuulle, mutta monessa se vielä on kovasti asialla. Olen käynyt luennoilla aina, kun niitä nyt on mukavan ajomatkan päässä ollut. Kiitettävästi tänne Etelä-Pohjanmaalle junat kulkevat; ja lähtevät.

Monta olisi aina kysymystä vielä luennon jälkeen, mutta juna ei odota. Pappa Sinkkonen suoristaa Gantin neuleensa ja viilettää taksiin. Hirmuisen monesta asiasta saan Sinkkosen pappaa kiittää; ihan pienistä ja mahdottoman yksinkertaisista. 
Oleminen läsnä. Se on valtavan yksinkertaista, mutta silti kovin haastavaa. 

Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan 10-14 -vuotiaat viettivät perheensä parissa aikaa vuosina 1987-1988 keskimäärin kymmenen minuuttia päivässä. 
Vuonna 1999 perheen parissa vietetty aika oli kutistunut viiteen minuuttiin. Miettii siinä pakostakin sitten, että onko sitä vanhempana ollut jo 10-14 –vuotiaille tarpeeksi kauan se tukikeppi, jos sen ikäisen kanssa pitäisi viidessä minuutissa per päivä ehtiä kaikki asiat hoitaa. Ja huomata nyt sitten vielä sekin, että vuodesta 1999 on varmasti kutistuttu lisää; tuossa yhteisessä ajassa.

”Sä ootkin aina ollu tommonen sylittäjä!” sanoi ystäväni joskus, muutamia vuosia sitten. Läsnäoloa, syliä ja kuuntelemista, juttelemista ihan väsymiseen saakka; voisiko niistä olla apua kiusaamattomuuteen? Kun olen kovasti ollut Sinkkosen papalle uskollinen, niin olen hänen neuvoistaan yrittänyt ottaa vaarin. Aika kertoo, mutta jos keinot voisivat olla noinkin helpot, niin niitä kannattaisi ehkä käyttää muidenkin.

Kun itse olin nuori, oli 90-luku. Minun lapseni elävät nuoruuttaan 30 vuotta myöhemmin. Olisi helppoa olla se kukkahattutäti, joka paasaisi oman nuoruutensa jälkiviisaudella ajatuksenaan parantaa maailmaa. Mutta kun se juna meni jo. Se jälkiviisaus jota minulla on, ei päde minun lasteni nuoruuteen.

Kiusaaminen se jatkuu aina vaan. Muuttaa muotoaan uudistuvan maailman mukana; pakkohan sen on; muuten se loppuisi kuten pyramidin muotoiset pillimehut.

Olisin minä voinut kaikkiin kiusaamista koskeviin kysymyksiin ihan suoraan ja fiksustikin vastata. Mutta olisiko se ollut sinun hieman tylsää lukea 18 samanlaista arviointitehtävän vastausta. Ja kun Pohjanmaalla ollaan, niin kiusaa se on pienikin kiusa ☺. 

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Niin kuin kuorisankoa meitä viedään...

Monia vuosia sitten televisiossa pyöri Marko Paanasen kodinsisustusta käsittelevä ohjelma, jossa hän lateli suorasukaisesti mielipiteitään asiasta kuin asiasta julki. Tämä ohjelmasarja ei ollut se perinteinen Inno, jossa koteja sisustettiin, vaan jonkinlainen loppuhuipennus, kun sittemmin miestä ei ole televiossa juurikaan näkynyt.  

Eräässä jaksossa Paananen kommentoi, kuinka meillä Suomessa on sellainen kummallinen tapa, että asiakkaan oletetaan tietävän hankinnassa olevasta tuotteesta melkoisesti. Muistaakseni hän painotti, että tosiasiassa tiskin takana meitä palvelevan myyjänhän se asiantuntija pitäisi olla ja meillä asiakkailla kuuluisi olla kaikki maan ja taivaan välinen oikeus olla totaalisen tietämättömiä hankinnan yksityiskohdista. Jotenkin näin muistan Paanasen kommentoineen ja kuten silloin ja yhä vieläkin, näen hänen kanssaan asian samalla tavalla. 

Liiankin usein olen törmännyt tilanteeseen, jossa koen vaivaavani myyjää, kun tiedustelen häneltä apua hankintaa tehdessäni. Ilme, joka suorasukaisesti antaa minun ymmärtää, että enkö todella ole tutkinut asiaa etukäteen netin runsaan materiaalin avulla ennen itseni kauppaan raahaamista, on enemmän kuin tuttu. 

Sen sijaan, että vastaisin hänen ilmeeseensä ilmeellä "ymmäräthän, että jos olisin sen tehnyt, olisin valinnut netin valtavasta valikoimasta haluamani tuotteen kotiinkuljetuksella, eikä sinun työpanoksellesi olisi ymmärtääkseni enää tarvetta", valitsen ilmeen, joka hätinä kuuluvalla äänellä sanoo "pahoittelen aiheuttamaani vaivaa, annatko nyt vaan jonkun, joka asian hoitaa, ei sillä nyt niin väliä, jatka sinä vain töitäsi". 

Se, miksi Marko Paananen kommeneteineen tuli pitkän ajan jälkeen mieleeni, juontaa juurensa siitä, kun sunnuntaiaamuinen pesukoneen käynnistystoiminto ei ottanut edes tuiverrukselta tuntuvaa tuulta likaisiin purjeisiinsa. 
Onneksemme ystäväpiiriimme kuuluu henkilö, joka pyhäpäivän levosta huolimatta saapui avukseni. 

Muuttaessamme kuusitoista vuotta sitten tähän juuri silloin valmistuneeseen omakotitaloon, huomasimme, että sähkötyöt oli tehty ruksittamalla vaihtoehdoista runsas / normi / minimalistinen, juurikin se pelkäämämme minimalistinen. Jos villin veikkauksen saisi heittää, arvelisimme, että lisätietoihin oli kirjattu, että "kun nyt vaan niin teet, että asian hoitaa, ei sillä nyt niin väliä". 
Niinpä kodinhoitohuoneessamme on koko täällä viettämämme ajan komeillut ylhäisessä yksinäisyydessän tasan kokonaista yksi pistorasia. 

Perheemme kasvaessa ja pyykkivuoremme kurkotellessa kohti korkeuksia, hankimme pesukoneemme viereen muiden lapsiperheiden tavoin arkea helpottavan kuivausrummun. 
Koska sähköpistokkeita tässä talomme länsisiivessä oli vain se orpo edellä mainittu yksi, liitimme kuivausmasiinan sähköverkkoon luonnollisesti jatkojohdolla. 
Tämä kovin normaalilta kuulostava toimenpide oli sittemmin koitua kohtaloksemme. 

Pesukoneen sunnuntaiaamuinen toimimattomuus juonsi juurensa kolmeliitäntäiseen jatkojohtoon, joka tuntemattomasta syystä oli ottanut laajahkon mustan osuman jossain lauantai-iltapäivän ja sunnuntaiaamun välisenä aikana. 
Sähköihin perehtynyt ystävämme valaisi meitä auliisti, etteivät pesukoneemme ja kuivausrumpu saisi missään almakassa tai edes sen ulkopuolella käytössä olevassa nimessä olla kytkettynä sähköverkkoon saman jatkojohdon kautta. 
Kahta näin massiivista aparaattia ei jatkojohto jaksa mustumatta pyörittää. 

Silloin sinä, Marko Paananen, tulit sanoinesi mieleeni. 
Nyt onkeeni ottaneena tiedän, että seuraavalla kerralla, kun olen hankkimassa jatkojohtoa, tai mitä tahansa muutakaan tarviketta, aion vakain askelin, pää pystyssä, kävellä suorinta tietä myyntitiskille ja vahvasti artikuloiden kysyä, minkälaisen tuotteen minun tulisi hankkia. 
Nyt nimittäin ymmärrän, ettei kriteeri "kun nyt vaan asiansa hoitaa, ei sillä nyt niin väliä" ole minkään lajin loppupeleissä mistään kotoisin!

Nyt varmasti mietitte, miten avulias Jim -The Cable Guy- Carrey vastasi korkealta ja kovaa tulevaan kysymykseeni siitä, miksi ihmeessä kolminapaisia jatkojohtoja myydään, jos ne kuitenkin kolminaisuudestaan huolimatta kestävät vain yhden laitteen käyttöä. 
Vastaus oli yksinkertaisesti, 
no niin-pä....











Sinä, joka ajattelit tulevasi lukemaan Choweista, saavuit tämänkertaisen tekstini Chowipuutteista huolimatta ihan oikeaan paikkaan. Sellaista tiedäthän elämä on, että myös Chowi-perheissä saattuu ja tapahtuu, toisinaan myös jotain muutakin kuin Choweja. 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Rakkautta ja rajoja...

Suhteemme alusta saakka meillä on mieheni kanssa ollut roolit, joita monet kutsuisivat kovin perinteisiksi.  

Minä vaimona mukisematta nousen aamulla ylös ja keitän kahvin. Pöydälle unohtuneesta käytetystä kahvimukista mokotan ja siirrän sen suurieleisesti taas kerran astianpesukoneeseen, jossa luonnollisesti on jo likaisia astioita, koska rooliini kuuluen tyhjennän puhtaat astiat hetimiten aina pesun loputtua. Jos joku random kodissamme vieraileva ei tätä sanomatta ymmärtäisi, olen kirpputorilta kotiuttanut koneen kylkeen magneetin, jossa selväsanaisesti äidinkielellämme lukee "likaiset". 

Olen vuosien saatossa saanut useita ihmetteleviä kommentteja koskien sitä, miten omatoimisesti kotiamme järjestän. Olen kaikille hämmästyneille kertonut, että koen omaavani vapaat kädet niin kauan, kun jääkaappi ja sänky pysyvät suurinpiirtein samoilla sijoillaan. Nämä kaksi elämän peruspilaria ovat ne, joita mieheni hengissä pysyäkseen tarvitsee. Kun kuudentoista vuoden saman katon alla vietetyn yhteiselon jälkeen mieheni yhä miettii Fiskarsin saksien säilytyspaikkaa, olen pienessä mielessäni päätellyt, ettei sillä nyt hänelle ole käänteentekevää merkitystä, onko sohvallamme viisi vai kymmenen tarkasti värikoodin mukaan hankittua saati aseteltua tyynyä. 

Usean vuoden miettimisen jälkeen, kun päätin lopulta poistaa eteisaulastamme peiliovellisen kaapiston, ilmeni seikka, jota en itsekään osannut odottaa. Rakentajamme oli suuressa viisaudessaan päättänyt säästää sekä lasikuitutapettia että laminaattia. Kumpaakaan ei massiivisen kaapiston kohtaan ollut asennettu. 
Ajattelin jo, että nyt tuli stoppi etelä-pohjalaisen naisen kodin omatoimiselle järjestämiselle, mutta koska sekä jääkaappi että sänky säilyttivät paikkansa, jatkui elomme samoilla ajan saatossa hyviksi havaituilla roolituksilla.
Minä suunnittelen ja toteutan, mieheni toteaa, jos toteaa, muuttuneen lopputuloksen. 

Koska puutarha on aluetta, jossa olen saanut vahvasti mieheni mielipidettä kysymättä visioitani toteuttaa, on viimeisenä perheeseemme saapuneen jäsenen yllättävä toteutukseen osallistuminen saanut minut hämilleni. Oman suorituskykyni rajallisuuden ymmärtäneenä, otan enemmän kuin mielelläni tarjolla olevaa apua vastaan, mutta päättäväisenä keski-ikäisenä naisena haluan pitää vahvasti kiinni visioistani ja valvoa, että toteutus on suunnitelmani kaltainen. 

Tässä emme nuorimman tulokkaan kanssa koe asiaa sanonnan eye to eye-mukaisesti. 

Syystä, joka minulle ei näihin päiviin mennessä ole valjennut, päätti kauniin kermanvärinen Chowimme edellisen kesän eräänä hellepäivänä kaivaa noin kahdenkymmenviiden sentin syvyisen kuopan keskelle nurmea.  
Uutta tällainen uuttera puutarhurointi ei toki hänen kohdallaan ollut. Jo ensimmäisenä kesänään hän silminnähden ylpeydestä puhkuen saapui kertomaan hienosta saavutuksestaan; aitauksessa oli juuri edellä kertomani kaltainen kuoppa, joskin eri kohdassa. 

Olemme antaneet keskeisellä kulkuväylällä olevan taidonnäytteen olla, vaikkakin sen olemassaolo on hirvittänyt meitä kaikkia. Kuoppa on juuri sen kokoinen, että sinne astuessaan tietää satuttavansa nilkkansa pahasti, eikä meillä kenelläkään ole huomattavissa siinä, jos missään, mittakaavassa olevia masokistisia piirteitä. 

Mistä lie mieleeni tullutkaan, talven jäljiltä kanervaistutuksia hävittäessäni, että ruukkujen pohjille jäävä multa täyttää kuopan mainiosti. 

Tiistain jälkeisen kylpypäivän loistava tulos mielessäni, en voinut hetkeen ymmärtää näkemääni, kun terassillemme marssi yltä päältä mullassa oleva teini-ikäinen hortomi-Chowi. Suuressa näppäryydessäni olin sotkenut Hänen Ylhäisen Arvonsa tarkkaan mietityn vision puutarhamme tilasta. 

Kuoppa oli taas paikallaan. 

Koska meistä jommalle kummalle on silminnähden epäselvää perheemme sisäinen roolitus, olemmekin nyt perin pohjin miettineet tilanteeseen meitä kaikkia miellyttävää ratkaisua. 
Kuten aina, eteeni tulevissa ihmissuhteita ja kasvatusta koskettavissa pattitilanteissa, käännyin nytkin suurenmoisen Jari Sinkkosen avun puoleen. Vastaus, jonka olin kirjastaan alleviivannut ja käyttänytkin jo useassa aikaisemmassa tilanteessa, oli taas varsin selväsanainen; "teini tarvitsee rakkautta ja rajoja". 

Puutarhassamme on nyt mullalla täytetty entinen kuoppa, jonka ympärillä on aita. 
Raja menee siinä, ettei aidan sisäpuolella ole kenellekkään rakkautta tarjolla.  


lauantai 8. kesäkuuta 2019

Ennen pitkää aina syy pakkaa selviämään...

Olen tässä yhteisten vuosiemme aikana useasti törmännyt tilanteeseen, jossa olen tiukkasanaisesti moittinut ensin aikoinaan Dominoa ja nyt myöhemmin molempia karvaturrejani terassin alle kohdistuvista hyökkäyksistä. 
Terassin alle kumpikaan noista yli kaksikymmentäkiloisista herkuttelijoista ei mahdu, mutta tulitikkuaskilla mitatuista laudanraoista he ovat varsin tehokkaasti tehneet ilmahyökkäyksien kaltaisia iskuja milloin mihinkin kohtaan terassia. 
Joitakin kohtia kuitenkin on, joihin hyökkäyksiä on vuosien saatossa tehty tiheämmin. 

Tänään noiden iskujen syy selvisi myös minulle. 

Olin asettelemassa lasitetulle terassillemme, jota tällaisina päivinä myös pätsiksi voi hyvällä omallatunnolla kutsua, Ikeasta kotiutettuja verhoja. Sinällään verhot eivät päivä päivältä nousevaa lämpötilaa vastaan millään pärjää, mutta oikein vahvasti jo uskoo, niin pienessä mielessään saattaa satunnaisesti ajatella, että kyllähän ne varjostavat. 

Terassin avautuvista kohdista oli avoinna myös se, joka kalliilla hinnalla suostuttiin hankkimaan, kun edustaja kiven kovaan väitti, että tuuletusräppänöitä tulee olla kolme, vaikka kulkuväyliämme arjessa on kaksi. Liukuuhan se hienosti ja päästää ilmavirran vaihtumaan, mutta hintaansa nähden sen se saa vielä hamaan tulevaisuuteen moitteetta tehdäkin. 

Katseeni taisi olla vähintäänkin hölmistynyt, kun aitaukseen kipitti kahden toisinaan hermojakin raastavan tassuttelijan lisäksi kolmas. 
Luonnollisesti ajattelin sen olevan vain pikaisella ohikulkumatkalla, koska jokainen näkökyvyn omaava huomaa, että sadankolmenkymmenen neliön talomme pullistelee kaksi-, ja nelijalkaisista asukkaistaan jo varsin huomattavasti. 

Toisin kuitenkin kävi. 

Hölmistynyt katseeni, joka perheeni lähes kaikkiin jäseniin toimii sangen merkittävällä  varmuudella  ei pysäyttänyt matkalaista. Se ei ilmeeni nähdessään kokenut tarvetta muuttaa navigaattoriinsa vaihtoehtoista reittiä saati määränpäätä.  
Siinä Ikean verhot sylissäni kiitin mielessäni linjoistaan huolta pitävää tulitikkuaskia, terassin rakentanutta miestäni sekä rautakaupan kesätyöntekijää, jonka ansiosta terassin laudoitusta peittää epähuomiossa todella edullisesti kotiutettu paksu, kutsumattomat ohikulkijat loitolla pitävä matto. 

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut mahduttavani kattomme alle vielä kolmannenkin tassuttelijan. Kun ikää on erään kerholaisemme sanojen mukaan keski-ikäisen naisen verran, alkaa omia piirteitään jo varsin selvästi tunnistaa sekä myös myöntää. 
Tilanteessa, kun autistisia piirteitä huomaa itsessään niin, että muumimukit ovat ainoat kaappiin hyväksyttävät parittomat astiat, alkaa penaalin tylsinkin käsittää, ettei kahden Chowin omistaja vaihda plaatua. Koska koko ikäni olen astunut sudenkuoppiin otsikolla; " kerää koko sarja", on luonnolista, että talomme seinät pullistuvat entuudestaan joko sinisellä, punaisella tai fawn:lla tassuttelijalla. 

Sinä,  terasimme alle tassutellut, 
 et ollut edellämainituista mikään. 


lauantai 11. toukokuuta 2019

Keväällä 2019

Kevät on kulunut ihan hurauksessa! 
Tuntuu, että Dominon epätoivon täyttämästä Vantaan keikasta on jo ikuisuus! Domino on tervehtynyt hienosti; kävimme maaliskuussa Maiprossa hieronnassa ja saimme neidin tassuttelun taas sulavaksi. Näitä kahta jos vertaa, huomaa miten Domino tassuttelee ihanan balleriinamaisesti. Daim sen sijaan kiirehtii joka paikkaan lähinnä amerikkalaisen jalkapallon askelkuvioiden mukaisesti. 
Tammikuisen " uuden eläinlääkärin ohjeistuksen " jälkeen meillä on syöty viljatonta Belcandon lohinappulaa ja herkuteltu Mushin sialla. Säännöllisesti neidit saavat yhä Effabalancen omegaöljyä. Voivat hyvin ja karva on tuuheaa. Belcandon jäljiltä lompakko sen sijaan ei voi hyvin. Ja kun Belcandon kalliuteen on nyt ärsyynnytty, on ärsyynnytty jo sellaiseenkin pikkuasiaan, ettei 12,5 kilon pusseissa ole kantokahvaa, joka merkittävästi auttaisi kantamisen lisäksi myös silloin, kun nappulaa kaadetaan ruoan säilytysrasiaan. Olemmekin siis lähes valmiita ottamaan seuraavan askeleen kohti edullisempaa nappulaa. Koska valistuneina koiranomistajina kuitenkin tiedostamme, miten merkittävää ravinnon alituinen vaihtelu on koiran ruoansulatusjärjestelmälle, olemme ottaneet askeleita kohti Veikkausta. 
Kahden euron voitto ei hetkauttanut talouttamme juurikaan, mutta "Toivossa on hyvä elää." sanoi kirppukin, vai miten se nyt menikään? 
Elämä on niin tätä; arvokasta arkea. 
Toukokuussa Daim täyttää kokonaiset kaksi vuotta! Neiti on rauhoittunut pal-jon. On toki virtaa vieläkin, mutta vuoden alussa kun aloimme huomata Daimin naaman muuttuneen "aikuisemman näköiseksi", muuttui myös käytös. Lapsuuden höpsöttely on vaihtunut itsevarmaan arvokkuuteen. Myös sosiaalisuus on lisääntynyt, vaikka neiti varsinainen kotihiiri onkin. 
Domino siirtyy kohti kolmea ja puolta vuotta. Hänestä on kehkeytynyt oikein rotumääritelmänsä mukainen omistajan jalanlämmittäjä. Hän on vieressä alituisesti; sohvaperunan seurana ja nukkujan sängynpäädyssä vartioimassa. 

Äitienpäivävierailu mummolassa todisti viimeinkin sen; kesä on ihan kulman takana! Viime kesän kuumuuden jälkeen tarkoitus oli talven aikana laittaa sivuun kolikoita niin, että tänä vuonna nauttisimme ilmalämpöpumpun ansiosta sujuvasti kesän. Talvi tuntui kaikessa kylmyydessään pitkältä kuin nälkävuosi. Niin pitkä, että kolikoita olisi ehtinyt kasata, se ei kuitenkaan ollut. Sen verran kuitenkin viime kesän kuumuudesta viisastuin, että syksyllä nappasin Facebookin Roskalavalta järkyttävän mahonginruskean kattotuulettimen suoraan kahdeksankymmenluvulta. Se saa tänä keväänä pintaansa valkoisen kalkkimaalin ja pääsee lasitetun terassin kattoon pyörimään kuin Katto Kassisen lippalakki.  
Huomenna vietämme äitienpäivää...
Onnea kaikille teille, joiden sydän täyttyy rakkaudesta.  
💗

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Kun maaseutulaaset isoon kirkoon hoodeille lähti...

Siinä ne nyt sitten ovat....
Dominon magneettikuvat. 

Sunnuntai-illalla kaikki näytti hyvältä ja tiistaille Vantaan eläinsairaala Aistiin varattu aika peruttiin. Maanantai ja tiistai menivät ihan okei. Keskiviikkona töiden jälkeen nostin Dominoa autoon niin vingahti. Minähän luonnollisesti heti olin turtosarvet koholla. Oltiin lähdössä Evidensiaan lopputarkastukseen. 
Miia tarkasti Dominon; tutki ja väänteli. Kaikki tuntui olevan kunnossa. Painoakin oli tullut kivasti takaisin. Sieltä lähtiessä vingahti taas, kun nostin autoon. 
Torstaina aamulla se sitten taas tapahtui. Parempi puolisko syötti Dominolle juustoon ja makkaraan murennetun Rimadylin. Antoi sitten vielä palkaksi nakin, joka jäi lautaselle, kun pää ei taipunut lattiaan asti. Etutassut tärisivät. Sillä hetkellä sen päätimme; mehän ei alettaisi ikuisesti tuumaamaan, että mikä on, kun neiti ei ole oma itsensä.
Saatiin Aistiin aika perjantaille. 

Perjantaiaamun menomatka oli kyynelten täyttämä. Niin kauan kun matkaa tehtiin pimeydessä metsien ja peltojen keskellä, oli kyyneleet helppo pistää nuhan piikkiin. Ajatukset tulevasta alkoivat toden teolla pelottaa. Mikä Dominoa vaivaa, miksi särky ei hellitä, vaikka monia keinoja on kokeiltu... Synkkyyteen vajoamista ei alkuunkaan helpottanut Suomipopin musiikkitarjonta; HalooHelsingin Tuntematon Tulevaisuus sai loputkin ripsivärit muuttamaan asuinsijoiltaan kerroksen alaspäin; suoraan poskille. 

Vantaan eläinsairaala Aisti... Hmmm... Saavuimme hyvissä ajoin. Ennen meitä neurologi Janis Jeserevics otti vastaan asiakkaan, jonka asioinnin kuulin pahvinpaksuisen oven läpi varsin selvästi. "Ai, koiran omistaja oli englanninkielinen! Hienoa, kun palvelua saa näin monipuolisesti!", ajattelin. 
Oli vuoromme. "Is it ok, if we use English?" 
Voi rumasana....

Mä olin itkenut koko tulomatkan aina siihen saakka kunnes katuvalot olivat alkaneet. Olin jo mielessäni kuullut, kuinka niskassa on välilevypiikki, odottanut leikkauksen, kuullut suru-uutisen "ei selvinnyt", hyvästellyt, kuopannut lemmikkien hautausmaalle, vienyt säännöllisesti kynttilöitä ja kesällä kukkia. 
Sanalla sanoen olin HIEMAN herkillä ja sitten kysytään, että käykö, että kaiken tämän tunnekuohun jälkeen kerrot enkuksi NYT hienosti käyttäytyvän koirasi tilasta!
Well, sure it's ok...
Takeltelin siinä sitten, miten kaikki alkoi 13. tammikuuta. Yritin kertoa, miten kipeä Domino oli siitä lähtien ollut, miten ei laskenut päätään alas ja oli laihtunut kolme kiloa. Kaiken tämän ajan Domino veti suurinpiirtein kärrynpyöriä ympäri tutkimushuonetta. Taisi pari spagaattia, spiraalia ja volttiakin siinä ohimennen heittää. 
"Ootko sä lukenut ne kaikki paperit ja kuvat, jotka Seinäjoelta nimenomaan lähetettiin, että saisit kuvan Dominon sairaudesta; siitä, miten tajuttoman sairas se on ollut?"
" No, no I haven't. I prefer that you tell me yourself. " 
Mielessäni ajattelin, että "Ihan kuule oikeessa oot; mäkin oon sitä meiltä, että mun versio tapahtumista on hyvä kuulla, mutta kai sä tajuat, että ihan nyt ei sitä todellista versiota tapahtumista mun suustani tuu, kun tämä -puhutaan enkkua-  TULI  HIEMAN  PUUN TAKAA! ".

Mä en tiedä miten sen muotoilisin, mutta raivo, jota koin, kun Domino jäi Aistiin ja me suunnattiin Ikeaan syömään, oli sitä luokkaa, että kirsikkatomaatit kolahti ihan kokonaisina kurkusta alas, haarukanjäljistä jäi lautasen pinnoitukseen ikuiset jäljet ja jos nyt mentäis tarkistamaan, niin mun kantapäiden jäljet näkyis varmaan vieläkin lattiassa. 
Te ette usko, miten raivona mä olin. En siitä, että Aistin toiminta olis ollut moitittavaa tai että meitä olis kohdeltu huonosti, vaan siitä, että mä näytin ihan naurettavalta, kun itku kurkussa yritin takeltaa, että on mun koiruudella ihan oikeesti joku vialla. Mut yllätettiin ihan totaalisesti! Mielessäni ajattelin, että " Mulla ei kuulkaa todellakaan oo mitään Munchhausenin oireyhtymää; ei ylimääräistä tonnia tilillä. Meidän huoli Dominosta on todellista ja sen kivut on nähnyt monet pätevät eläinlääkärit! ", mutta ääneen en tieteenkään tätä sanonut. Suomalainen pihisee kiukkuaan, muttei toki sano ääneen. 

Parin tunnin jälkeen noudettiin Domino.
Kuvat olivat priimaa. Missään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Janis kertoi, että on olemassa muutamia sairauksia, jotka voivat Dominon särkyjä aiheuttaa, mutta ne eivät kuvissa näy. Hän oli jäänyt miettimään tulevaa, ja toivoi, että jos oireita mahdollisesti taas tulisi, videoisimme ne ja lähettäisimme hänelle. Kipulääkkeille tai hieronnalle hän ei nähnyt tarvetta. Parin viikon lepo ja sitten normaalia arkea, elämää...

Matka toi varmuuden siitä, että niskan välilevyt ovat kunnossa. Ylipäätään siitä, että meillä on nyt tutkittu ja hyväksi todettu Chowi kotona. Se me toki jo ennestäänkin tiedettiin. 
Jossittelua vois jatkaa loputtomiin... Mistä kaikki johtui, ja miksi Domino ei vieläkään ole oma itsensä? Siihen Aistin matka ei antanut vastausta, mutta sulki pois taas monia vaihtoehtoja, jotka olivat epäilylistalla. 
Nyt jatketaan päivä kerrallaan rauhallista Chowin elämää...

Tunnekuohon aiheuttaman väsyn poisnukkumiseen meni valentelematta vuorokausi. Tekstini rivienvälit puhuvat karua kieltä; matka ei missään kohtaa tuntunut hyvältä. Sen tähden onkin paikallaan kirjoittaa ihan oma kappale koskien eläinsairaala Aistia. 

Täältä maalta tällainen tavallinen mami sai kaikesta pahasta mielestään huolimatta asialtaasta ja kohteliasta palvelua Aistissa. Minä päivänä tahansa ajaisin uudelleen 800 kilometria, koska tietäisin, että sieltä ammattitaitoa löytyy. Janis Jeserevics on iso persoona. Hän otti Dominon ihailtavasti vastaan. Ehkä piti minua hieman Munchhauserina, mutta toisaalta, siltähän tilanne näytti. Ja olihan meillä ihan samansuuntaisiakin ajatuksia; "Dogs should not jump in to beds ja there's no perfect dog; there's no perfect anything....

Vaikka kyllä Chowit oikeestaan on...aika perfect 💗





lauantai 26. tammikuuta 2019

Kaksi -einiinkivaa- viikkoa tammikuussa 2019...

Tarkalleen kaksi viikkoa sitten istuimme paremman puoliskoni kanssa juurikin tämän saman pöydän ääressa, joimme aamukahvia ja seurasimme aitauksessa aamuasioillaan olevia Dominoa ja Daimia. 
Olimme odottaneet Dominolle juoksuja joulusta saakka. 
Siinä aloimme sitten miettimään, että tuloillaan ovat, kun neiti pönöttää koirankopin terassilla kuin patsas. 
Juotiin siinä kuppi jos toinenkin kahvia, ja pikku hiljaa alettiin ihmettelemään, kun neiti seisoa pönöttää vain, aika mukavasta pakkasesta piittaamatta. Lopulta hain Dominon sisään, kun kutsuilla ei sisään tullut. 
Ihmeellinen oli koko päivän, mutta ihmeellinenhän aina on, kun juoksut ovat tuloillaan. Siitä sen kummemmin sitten huolestuttu. Vähän kyllä mietitytti, kun juoksuille ominaista tuoksua ei erittänyt. 

Illemmalla sitten jonnekkin ohjasin, ja kun kaulasta käänsin menosuuntaa, niin vingahti mulle. Vingahti myös, kun halusi esikoisen sänkyyn nukkumaan, muttei hypännyt, ja minä sen etutassut nostin sängyn reunalle. 
Siitä ne vingahdukset siten alkoivatkin; Daimin piti kaukana itsestään pienellä, ihan tavallisuudesta poikkeavalla murinalla, Daimin ohikulkiessa niin, että ihan vain hipaisi toisen kylkeä, vingahti taas. Lenkin jälkeen läähätti kieli punaisena,muttei mennyt juomaan! Huomasimme, ettei laske päätään alas. Nostimme kupit ylemmäs ja juominen sujui. 

Alkuviikko meni seuraten. Keskiviikkoillalla olo sitten romahti niin, että kaivoin vanhastaan jääneen särkylääkkeen esiin ja sain sen nakinpalalla alas. Särkylääkkeen jälkeen maistui sitten taas ruokakin oikein toden teolla. 
Torstaille saimme ajan Evidensiaan. Mun moka totaalisesti, että Domino oli vielä särkylääkepöllyissä! En voinut ymmärtää, että antamani särkylääke vaikutti 24h. Lääkäri oli ok, tutki ja huolehti, mutta Dominohan oli kuin maailman valtias, koska kipuja ei lääkkeen ansiosta juurikaan ollut. Diagnoosina luki "Lihakset ovat kireähköt oikealla puolella selkää ja niskaa, todennäköisesti taustalla pehmytkudosvamma". 
Dominon hoidoksi annettiin Rimadylia pitkähkö kuuri. 

Kun keskiviikkoillalla antamani särkylääkkeen vaikutus loppui, loppui se kuin seinään! Domino romahti niin, että Rimadylin antaminen oli todellinen haaste.Tabletti on muka hyvänmakuinen ja monet sen kuulemma syövät parempiin suihinsa ( mitä ihmettä tuokin sanonta merkitsee?!? ) Meillä ei. Murskasin öljyn sekaan ja siinä öljysekamelskassa me oltiin sitten kaikki; minä Domino ja tytttäreni! Tätä sotkua jatkuikin sitten monen monta päivää....
Rimadyl oli mieto ja Domino oli kuurin ajan kipeä, mutta me muka nähtiin joka päivä pientä parannusta kunnossa. Päivölän Faunattaresta saimme vinkin koirahieroja-Marikasta. Hänen luokseen Kitinojalle suunnistimme sitten seuraana keskiviikkona. Tmi Maipro:ssa Domino sai Laser-hoitoja koko selän alueelle. Hieroa ei vielä voinut, koska niska ja selkä olivat lähes kauttaaltaan kuumottavat; tulehdustilassa. 
Rimadylia oli tähän mennessä Dominolle syötetty jo pitkä tovi. Kyllä alkoi meistä jo jokainen miettiä, että mikä ihme on, kun ei neitin olo parane! 
Maiprosta kotiin ajallessa, soitin taas kerran Evidensiaan. Halusin aikaistaa seuraavalle tiistaille sovittua aikaa. Niin järkyttäviä kun menneet päivät olivat olleetkaan, sai tämä soitto kyllä uskomattoman hymyn kasvoilleni: 

-Evidensia, miten voin auttaa? 
-No, minä meiltä moi! Kuule, oisko huomiselle yhtään vapaata aikaa? 
-Katsotaanpas Seinäjoen tilannetta....Juu, kyllä löytyy. Ja sinun nimesi oli...?
-Minä vaan...On siellä kaikki tiedot ok. 
-No niinpäs näkyykin olevan👍. Tuota KENELLE NÄISTÄ CHOWEISTA aika laitetaan?

-Täh? (Kielipoliisi heräsi; MITEN voi kahdesta kysyä, että "kenelle näistä"??? Mulla on KAKSI Chowia....!!!!!!!
-Ai niinkö 🤔 Täällä kyllä on kirjattuna sulle KOLME ChowChowta....
-TÄH?!? 
-Juu-u... KOLME......Eversti, Domino ja Daim...
-Huh! Mä jo ehdin pelästyä! Eversti oli meillä VAAN HOIDOSSA, kun kävin sen kanssa. 

 Naurettiin siinä sitten paremman puoliskon kanssa, että maailmankaikkeus siellä taas meidän kustannuksella vitsailee; " vielä nyt tähän kolmas! Ja Pöh! Kahdenkaan kanssa pärjätä!! " 

Perjantaina tassuttelimme taas Evidensiaan. Olin nyt viisammpi ja Domino oli lääkkeettä keskiviikosta saakka. Miten ihanaa olikaan päästä omalääkäri Miian luokse. Melkein purskahdin kyyneliin nähdessäni hänet! Olin jo niin väsynyt Dominon jatkuvaan kipuun ja kunnon paikallaan junnaamiseen; oli kulunut puolitoista viikkoa, eivätkä mitkään keinot olleet merkittävästi kohentaneet Dominon oloa. Tiesin, että tällä kertaa emme lähtisi kotiin tyhjin käsin. 

Dominon ja Miian tapaamiset ovat pentuajasta saakka olleet lämpimiä ja sydämellisiä. Toisin oli nyt. Domino ei mennyt tervehtimään, ei heiluttanut häntää; hän oli silminnähden kipeä. 
Oli uskomatonta, miten Domino antoi Miian taivutella itseään vaikka ja kuinka solmuun; päätä taakse ja sivulle, eteen ja alas ja sivulle. Vinkui raukka ja sai kipeää. Minä itkin sisälläni ja ajattelin, että pakko nämä on kokeilla, mutta samaan aikaan katsoin, että siinä! siinä meillä on mitä täydellisin Chowi; saa raukka kipeää, mutta ei puhettakaan, että näykkisi tai murisisi. Miten voikin olla, että kaikista maailman Chowi-ihmisistä me saamme elää juuri tuon suloisuuden kanssa! 💗

Miia sulki pois aivokalvontulehduksen, punkkiperäiset sairaudet. Katsoimme läpi rangan röntgenkuvat, jotka nekin olivat puhtaat. Veriarvot, kuume ja tulehdusasrvot niin ikään olivat kunnossa. Kaikki mahdollinen tutkittiin, mutta mistään ei mitään hälyttävää löytynyt. 
Päätimme yhteistuumin, että seuraavalle viikolle tilaamme Dominolle ajan Vantaan Aistiin, jossa tehtäsiin magneettikuvaus. Tämä kertoisi rangan tilasta enemmän; mahdolliset välilevyn pullistumat, jotka ovat pehmytkudosta, kun eivät näy röntgenissä. 

Viikonlopuksi Miia kuitenkin vielä antoi Dominolle keskushermostoon vaikuttavaa rajua särkylääkettä. Lääke on opiaattipohjaista ja siihen on vaara jäädä koukkuun, joten käyttö on vain hyvin lyhytaikaista. Lääke rauhoittaa ja rentouttaa lihaksia. Jo hierojalla meillä oli puhetta, että saattaa olla, että Domino on jännittänyt kipujensa takia kipupisteen ympärillä olevia lihaksia niin, että lihasjumi on niin massiivinen, ettei se Rimadylilla aukea....
Rajun lääkkeen sivuvaikutus on koiran alituinen laulaminen..... Kiitos vaan paljon....

Eilen, lauantaiaamuna meillä rapsutettiin takatassulla korvaa ensimmäisen kerran lähes kahteen viikkoon! Koko Domino myös heilui päästä häntään sakka, kun ravisteli itseään rapsutuksen päätteeksi! Aitauksesta hakiessa hyppäsi; löi tasut maahan ja kutsui leikkiin!

Nyt ne tuolla paremman puoliskon kanssa katsovat yhdessä tv:tä. Ei mitään kotimaista, koska Domino laulaa alituiseen niin mahtipontisesti, ettei tv:n ääni kuulu läpi. 
Nyt näyttäsi siltä, että raju kipulääke aukaisi lihasjumit ja saamme perua Vantaan ajan. 

Kaikesta sydämestäni toivon, että tämä kahden viikon koettelemus oli nyt tässä... Huominen lääkkeetön päivä näyttää suuntaammeko kohti Vantaata. Ihanaa on ollut saada teiltä kaikilta Dominon ja Daimin seuraajilta tsemppiviestejä. Usko on ollut välillä vähän koetuksella, mutta silti koko ajan on ollut luottavainen olo, että lähellä on taitavia ammattilaisia, jotka ovat valmiita auttamaan. Sanomattakin on selvää, että tämä on taas sellainen tapaus, joka saa taputtamaan itseään olalle, kun sekä me itse, että kasvattaja on ollut 100% vakuutuksen oton kannalla.
 
Mukavaa sunnuntaita Juuri Sinulle! 
💗