Lapset ovat koulussa, minä kotona työn touhussa. Täällä on ihan hiljaista. Ajattelen; "Ei enää pitkään; kevätaurinko kun pilkistää, niin seuranani päivisin jaloissani taapertelee pikkuinen karvapallero."
Voi, kuinka pitkiä nämä odotuksen ajat ovatkaan! Odotan ensilunta, perheenlisäystä. Mitä vielä? Kai olisi tekopyhää olla listaamatta perisuomalaista lottovoittoa! Maailmanrauhan toivomisen jätän misseille. Mielenrauhaa sen sijaan toivon, itselleni ja läheisilleni. Sillä pieni ihminen taapertaa jo pitkälle.
Luin toissailtana Tuomas Kyrön Iloisia Aikoja. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.
Mielensäpahoittaja porautuu tässäkin teoksessa parisuhteeseen ihanasti. Kyllä minä myönnän, jotta odotan minä sitäkin, että saan sille karvapallerolle kertoa ajatuksiani. Ja se ymmärtää.
Toisinaan käy mielessä, jotta onkohan koiranpennun kapasiteetti koskien kuuntelemista, ymmärtämistä ja lohduttamista, miten suuri. Meillä kun on 3 murkkua, joilla kaikilla on paljon asiaa. Kyllä minä sitäkin odotan, jotta lapset saavat siitä "ystävän", jolle kertoa ne syvimmät, joita äidille ei haluta kertoa.
Hurjasti on nyt ilmassa odottamista! :)
Voikaahan hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kommentti piristää päivää!